Tillintei ja Toinen Todellisuus

Vaeltelin siinä kaupungissa ja jäin hetkeksi aloilleni. Oli hyvin hiljaista, kaipasin muutosta, vaan en vielä ollut siihen valmis. Ikkunassani toistui sama näkymä. Lumi satoi maahan. Lämpötilasta tiivistyneet ilman vesimolekyylit peittivät maailmaa. Oli kovin rauhaista.

Kelloni tikitti. Seinä kaikui vastaten kellon kaihoon. Edessäni näköradio toisti avaruuden kuvitteellisia maisemointeja. Mieleni oli väsynyt.

Kuvat vaihtuivat ympärilläni heijastelevasta todellisuudesta toiseen. Kokonaisen valovuoden odotus oli lähelläni; päättymässä; antamassa viimein armollisen halauksensa.

Kosketin eri todellisuuksien sivuja. Annoin niiden virrata lävitseni yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes todellisuus ei käsitteenä enää voisi toimia; kunnes itse olisin ja todellisuuksien väliset rajat haihtuisivat.

Oli aikaa siitä, kun tulin kaupunkiin. Tanssikengät, kaikki. Monia sieluja, monia kadonneita ja löytyneitä. Monia eläviä kokonaisuuksia, joiden matka läpi tämän elämän oli valaisevaa katsottavaa.

Aika. Ihana aika. Kulkeva kulkuri, matkalainen rinnallani. Jopa voisin sanoa: hyväilevä rakastaja ja armollinen kumppani. Arvollinen.

Sivuutettuani ensimmäiset ajan kauhut, ne vääjäämättömät muutokset kaikessa olemisessani, valo tarttui pimeyden matkalaiseen. Loisti rikki sen kauhulla kudotut sokaistumista estävät verkostot.

Nyt, kuin keväisessä koivu-aariassa, samainen valo siivilöityy fotoni kerrallaan tuhansien vehreiden lehtojen kamaraan. Tuhansien hyytyneiden vesimolekyylien peittämiin vehreisiin lehtoihin. Todellisuus on täällä ja elää sykkien vahvoissa ja heikoissa.

Todellisuus ja elämä, matkakumppanit ajassa. Leikkien rationaalisten käsitteiden irrationallisessa virrassa. Hukkuen ja löytyen. Ollen osa minua ja sinua. Kadoten kauan löytymättä olleen luota tullakseen vihdoin löydetyksi.

Mikä on sinun sydämesi sana tähän kaikkeen? Oletko oikeutettu onneen ja rakkauteen; oletko se, joka voi hengittää samaa ilmaa kaikkien kera välittämättä tuskaisista sävelistä; antamatta niiden sokaista todellisuutta ja aikaa.

Mikä?

Kello eteni ristipistoin kutoen seinälle verkkoaan. Toinen toisensa jälkeen he hukkuivat ajan hämäriin, toinen toisensa jälkeen.

Kello jatkaa. Aika haihtuu. Galaksit kulkevat. Todellisuudet juoksevat vallattomina, ajattoman villeinä, kastehelmien värjäämällä niityllä. Niitty kulkee kanssani.
Kuljetko sinä kanssani?

Rinnakkaisten todellisuuksienkin valossa huomaan ikiaikaisen rakkauden olevan läsnä; Muokkaavan hermopäätteideni ratoja lupaamalla olla läsnä aina.

Rakasta minua niin minä rakastan elämää.

Tämän todellisuuden aikasimulaatiossa olen osa kaikkea. Ajallinen matkani yhtälöityy suurempaan; linkittyy aina universumin alusta loppuun ja taas takaisin. Energia kulkee rinnallani, sen tuhannet säikeet verkottuvat vieressäni, aivan solujeni pinnoille asti.

Joku riisuu totuuden. Riisuu ajan. Vapauttaa kahleet olla todellisuus. Moniulottuvuuksien simuloidussa kokeellisessa meressä aika tapahtuu. Sen punokset kultaavat kohtaavan todellisuuden havainnoijan. Olen aika, riisuttu ulottuvuus. Meren liike aaltoina pinnallani. Olen olemassa siksi, koska sinä olet olemassa. Ilman sinua olen pois.

Ilman sinua minä haihdun. Anna minun siis kulkea vapaana uomaani pitkin, täyttää merten vaativat uumat vastasyntyneen raikkaudellani. Anna minun olla elämä ja kaikkeus; aika ja matka; tuhatvuotisen taipaleen alku ja loppu; anna minun olla se kaikki, mitä sinä olet minun kanssani.

Olen uni. Rauhoittunut sininen aalto. Pysähtynyt syvän meren huokaus

Matkan taasen jatkuessa hengitän sairastunutta ilmaa. Sen luoma kollaasi solujeni verkkokalvoille sisältää energiakenttiä repiviä visuaalisia raiskauksia. Tiedän olevani jälleen hengissä, sillä kipu leikkii meissä.


9.12.2017

Siltoja

...

Tyhjyyden jatkuva aaltoliike
Tarjolla taukopaikkoja
Penkkejä istua, näreitä nojata
Tyhjyyden uoma
Jatkuvassa liikkeessään

Onnekseni yön loiste alkaa taas valaisemaan sokaistunutta matkaani
Tarkasti järjestellyt valoa loistavat diodit levittävät fotoneja asuntoni seinille
Huomisen haasteet lepäävät tämän päivän unessa

Tyhjyys
Sanoisinko rakastajani
Sanojeni kuulijan
Tunteideni huolijan

Tyhjyyden uoma pisaroimassa iltaisen taivaan alla
Ja minulla on silta
Uoman yli


Katson tyhjyyden liikettä
Jatkuvaa tarinaa
Jota kerrotaan kuunteleville

Olipa kerran metsä. Sen puiden yli kaartui uskomattoman kaunis pieni sateenkaari, jonka pienet lapset rakastivat metsää. Metsä hyräili usein sateenkaaren lapset uneen.

Kaikissa tarinoissa on aina jokin vastakkainasettelu. Jotain pahaa ja jotain hyvää, tietenkin yleisesti oletetussa järjestelmässä; toisissa järjestelmissä toisen hyvä onkin toisen pahaa ja niin edelleen. Mutta tämä tarina on omituinen. Tässä ei ole noita olemuksia.

Tämä kertoo vain siitä, kuinka sateenkaaren lapset elivät raukean auringon alla luomakunnan hyväksyminä ja olivat osa tätä kaikkea. Sateenkaari itse, se oli monitahoinen ja -ulotteinen. Sen värit kulkivat ajan lopusta ajan alkuun ja ulkopuolelle ajan.

Rakas sateenkaari ja sen lapset. Rakas metsä ja sen lapset.

….
16.7.2022 

ps. Tämä on siitä erikoinen tapaus, että normaalisti minulla on ollut julkaisussani ainakin muutaman vuoden aikaviive kirjoittamisesta julkaisuun. Jotain on ehkä kehittynyt, koska vastakirjoitettu ei tunnu vaihtoehtona enää hankalalta julkaista

Sanojeni orja

Olen yksin yksiössäni kakseudessani kahden

kaikkien kanssa yksin

Hiljaisuus aaltoilee päivästä toiseen ilman valon luojaa ja vaalijaa

kutsun luokseni syksyn

Elon aika olisi jo tänään ottaa kiinni korteista

lentävistä taloista

antaa onnen syleillä eksyneen pojan sydäntä
Kuka kuulisi kutsua moista olisiko toista vastaamaan antamaan rakkautta vaalimaan tuota poikasta sisintä
Lopputulos riivaa elon kiivaan antaja solvattu rakkaus sisällänsä riehuu antamatta sitä mitä se lupaa

Siistitty versio elämän tovin hiljaisesta virrasta on sinun sisälläsi tänään ja huomenna

ja huomenna

ja nyt on se hetki kun sinun on hyvä elää

Eilisen päivän loistossa värjöttelee monen mieli pitäytyen kiinni harhassa että voisi saada enemmän tai alistuen kohtaloonsa maalaten menneestä toivonsa näillä sanoilla
Minä menen aina viimeiseen asti koska minulla ei ole enää

koska minulla ei ole enää sitä voimaa

Millä voisi koittaa soimaa sitä oikeaa syytä

kyllä minä voisin elättää elämäni nyt

silti se ei huomaa että kaikki sanat tulevat vain sieltä mistä

Viimeinenkin toivonkipinä löytyy

se kipinä on sydän

ja se kipinä on toivoa

se kipinä on elämä ja se kipinä on voima ja se kipinä on rakkaudessa

kipinä on sisälläsi tänään

nyt

sitä kipinää

Ei kukaan voi viedä pois muuta kuin sinä itse

sitä kipinää

sitä kipinää

Anna sydämesi puhua sinun solujesi soljua

Anna tulla tämän koko maailman tarina

Anna ja sanoja sinulle sisälläsi

Anna tulla sinä taas sinulle sisällesi

sinulta sisältäsi löytyy sanoja tarpeeksi

sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja sinulta sisältäsi löytyy sanoja

sinulta sisältä

sille että sanoja

sanoja joka kertoo ja sanoja joka on

kertojan sanoja joka on kertoja sanoja

sanoja

sinulta sisältäsi silti sanoja

sanoja joka on kertoja

kertoja joka kertoo totuutta mikä on

valhetta

paremmin kuuluu tästä maasta

Mikä on sinun

päästä

sinusta valhetta

valhetta

valhetta

sanoilla ei ole totuutta

valhetta valhetta valhetta

sanoilla ei ole totuutta

Talvinen lumivuo pyyhkii etäisiä silmänurkkiani

ulkoistin ne kaukaisuuteen

etten kohtaisi sitä kipua mikä niissä odottaa

Kesäinen aurinkoväsymys viiltää syviä arpia tarjoten sisältään patoutuneen tuskan ilman että kukaan odottaa
Yksin yksiössäni yksinäni yskin yksinäisyyttäni
Toteemipaalujen voimaeläimet riistävät sisältä sointuja antavat tulla ajattomia sulkia

Katso

Katso

Katso. Sillä koskaan et ole yksin

sillä koskaan Et ole yksin

sillä sinulla on sinä

sillä sinulla on sinä

sillä sinulla on sisimpäsi voima mukanasi aina

sillä sinulla on sisimpäsi voimaan olemassa avain

sinä olet sinä ja polte

ja sinä olet sinä ja siellä

ja sinä olet sinä ja täällä

sinä olet sinä ja nyt

sinusta

Sinä

Sinusta tuli sinä

sinä olet sinä

sinä olet enemmän kuin minä

sinä olet sinä

Sinä olet sinä

sinä olet sinä

Sinä olet sinä

sinä olet sinä

tämä koko elämä on Sinussa sinä.

Hankalia sanoja ja konteksteja jotka toistavat hiljaisuuteen

yltävät kaukaisuuteen

avunantaja luoja

kun se on avunantaja luoja

tunnettuja runoja

silti se on

sisimmästä löytyy sanoja

jotka siirtävät totuutta

totuutta mikä ei auennutkaan niin kauniina

kauniina

Mikä on kauniita

Kauneus on sitä mitä sisältäsi löytyy

sitä Mitä katsot ja mistä nautit

Kauneus on sitä mikä on rumuutta

rumuus on sitä mikä on kauneutta

Kaikkialla on mustaa ja valkoista

musta on kauneutta

valkoinen on kauneutta

määrittävät sateenkaaret ovat kauniita

kaikki on kaunista

Eikö kellään oikeasti ole avaimia siihen mikä on kaunista

jokaisella Oma silmä jolla pystyy katsomaan millä niistä voisi onnensa avaimet ammentaa

laita tänään taskuusi minä ja ota sieltä sinä

kanna sinä se varovasti kädessäsi

anna sen katsoa tätä maailmaa

anna sen kokeilla tätä maailmaa

Anna sille sisimpäsi Onni

anna sille sydämesi vointi

Anna sille kaikkinaisuudessa koko tämän elämän moninaisuus

Anna sille hypokriittisia totuuksia jotka eivät pidä paikkaansa

Anna sille kaikkea mahdollista mitä voi elämässä kohdata

sillä sinulla ei ole muuta kuin sinä

sillä sinulla on tämä yksi elämä

sillä sinulla on sinä ja sitä pitää vaalia

sillä sinulla on sinä ja sitä pitää vaalia

sillä sinulla on sinä ja sitä pitää vaalia

ja sinulla on vain tämä yksi elämä

Uskokaatten kun sanon

 Panen paljon näihin sanoihin

Sinun sydämesikin kenties kulkee panttina näistä kaupoista jotka solmin itsensä saatanan, nimettömäksi jääneen aivosolujen luomuksen, kera.
Tämä herra oli hirviö, vaikkakin muka hyvää haluten ruoskansa sivalsi nahkaani minuutti minuutin jälkeen.
Loppumaton pakkohuuto palo - Nälkä - saada muokattua todellisuudesta koskematon kokonaisuus, jonka täydellisyyteen ei löytyisi vertaista. Ja yrittäminen ei kannata, jos tulos ei ole paras kuviteltavissa oleva.

Kuolema kulki kannoillani päivästä toiseen ja nyt olen hyväksynyt sen olemassaolon. En aio siihen alistua. Ja taistelu vie minut hautaan.

Mikä on sitten runoni, sieluni kirjaimin kuvitettu laulu elämän kauneuden suopeudesta, kaiken kaaottisuudesta ja silmien sulkemisen ihanuudesta. Se jää nähtäväksi.

Uskoakseni elämä erikoistaa yksilöitä elämään elämäänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Entä jos mieli toimii junan tavoin. Entä jos sen raiteet eivät suostu kääntymään kerran suuntansa valittuaan ennen seuraavaa tasoristeystä. Junamieli, rautateiden hirviö, kaunotar ja luomus toisesta todellisuudesta suutelee päivittäin kaulaasi juoden elämänenergiaasi, suudellen ahnaasti solujasi niillä mielikuvilla, mihin vain ikinä suostut alistumaan. Mikä on oikea todellisuus?

Kenen todellisuuden valitsen, minua ei ole. Vain hetkellisten kytkeytyneiden hermokimppujen kemiallinen tuotos vallitsee tätä elämän leveää tietä kaventaen ohituskaistat väistämisvelvollisiksi. Koko ihmisen suuren sielun laajuus vapautuu hiljentyneessä mielessä. Koska saan tavata elämän? Vai viekö tuo ajatukseni minut seuraavaan hullun vuoristorataan, pieksäen jokaisen säveleni alistuneeksi alistetuksi uhriksi, jonka toiveilla ja haluilla ei ole mitään väliä.

Hyppään haikeuteen. Hiljaa.
Olen, hengitän, vaaliva taivas ylläni sormeni kaivavat multaa.
Elämäni ristiriitaiset säkeet saostavat mieleni pohjalle mustan liikkumattoman tahdaksen. Hämmentävät sanat toivovat hiljaa ristien multaiset kädet.
Matkani kipujen keskellä antaa minun olla ihminen.
Kivuttomana tyytyväisenä kylläisenä sinun ei kannata minun mieltäni kuulla.
Riittämätön. Sitä minä olen, sitä sinä olet, sitä kaikki on. Paitsi ne, jotka ovat alimmaisilla askelmilla. Paitsi ne, joiden puoleen voi kääntää sympatiansa. Paitsi ne, jotka eivät ansaitse rakkautta.

Kaikki riittämättömät siis yhdistykää, tehkää maasta taivas, antakaa sille sydämenne, ja tehkää niin kuin oikeaksi koette. Kenen oikea oikean määrittää, on aivan omassa päätöksessänne. Sanoistanne löydätte kiertävät totuudet, kaukaa haetut selitykset vanhojen tapojen suosimisesta. Mielistänne voitte kuulla sellaisia valheita ja totuuksia, joiden painoarvoa joudutte punnitsemaan harkiten käyttäen voimavarojanne uskottomasti itseänne varten.

Jos hiljennyn ja uskon asiaani, mitä se tuo itse kenellekin. Ja mikä on asiani. Ja miksi.

Hiljennyn ja nukun. Hiljennyn ja oksennan. Hiljennyn ja hiljennyn.

Todellisuuden proosa

 Me istuttiin hiljaisuudessa. Avaruuden äänet kuulostivat korviimme kaukaisilta, toisaalla tapahtuvilta pieniltä häiriöiltä. Ei ollut aikaa olla muutoin.

Kaksi vuotta sitten kaikki muuttui. Silloin oli vielä tähtienvälisiä matkoja ja elämämme oli kukoistavaa kaikkine kerättyine valveline-kortteineen ja elämän mittaisine avaruuskävelyineen. Elämä maistui siis elämältä. Huoneistossamme kukki harvinainen puu; sen oli tuonut matkoiltaa eräs kauan sitten poistunut. Tapanamme oli, että tämän matkan jo jättäneitä emme maininneet enää millään tavoin personifioiden.

Elämä vain oli tapahtunut, aina pienimmistä kokonaisuuksista jättiläismäisiin mielen rajojen ulkopuolelle kurottaviin entiteetteihin. Elämä tapahtui aina; energia tapahtui aina; siihen saattoi luottaa. Vaikka mielen rajat kuinka kolisivat vastaan, pystyi olemaan varma, että elämä tapahtuisi joka tapauksessa, minkä roolin lieneekin kokija itselleen ottaisi.


Kaksi vuotta sitten tuhoutui jotain korvaamatonta. Se oli luottaminen elämään. Rakkaus vaihdettiin vihaan. Kaikkinaiset sanat sulivat todellisuuden kudelmista, kaunopuheisuudet vaihdettiin syyttäviin airueisiin kaiken mitään sanomattomuudesta. Kaiken sisältävästä tyhjyydestä. Ihmisen roolin todellisesta olemuksesta ja sen olemuksen turhuudesta.

Kaikkinaisen hiljaisuuden vallitessa kuuntelimme nyt niitä säkeitä. Kuka olisi, kuka voisi viedä meidät todellisuuteen, jossa olisi hyvä elää? Missä sellainen elämä voisi saada alkunsa ja miten sellaista elämää voisi hengittää?

Kaikkeuden sävelet voimistuivat. Tähdet tanssivat. Oli aika lopettaa tämän aluksen matka. Alus oli palvellut tarpeeksi kauan, eikä se enää vaikuttanut kestävän pidempään. Vai olisiko jotain tehtävissä? Olisiko biomekaaninen kokonaisuutemme sittenkin saanut kuntoon korjausalgoritminsa ja se alkaisikin palvella meitä kyytiläisiä pelkän tyhjyyden sijaan? Kysymys leijaili ilmassa. Joku tarttui siihen; katseli sitä puolelta toiselle.

Minun käsissäni lepäsi naisen hento kaula. Siinä oli luonnollisesti kummassakin päässä tavanomaiset jatkumot. Ihoa, luuta, suonia, hermoja. Toiselta puolen minua katselivat uskomattoman kauniit silmät. Ne kysyivät seuraansa. Pyysivät jäämään. Pyysivät. Katkaisin kaulan. En aio ottaa sellaista mukaani, mitä en voi kantaa kunnialla. Kuka tahansa voi tulla katsomaan minun paikaltani tätä maailmaa ja todeta sen olevan lohduton totutuilla tavoilla.

Minne aika oli mennyt? Miksi avaruuden jatkumoissa ei oltu pystytty reagoimaan tapahtuneisiin? Miksi toiveiden valtameri velloi oksennuksen vihreänä edessäni? Olinko sairastunut? Mitä minulle oli tapahtunut; mikä oli päässyt myrkyttämään kaiken elämästäni?

Vaalittu elämä. Vaadittu elämä. Irti päästetty elämä. Ja irti päästämätön totuus. Ketä te olette? Miksi vaalitte sellaista, mikä teitä vain satuttaa? Mikä saa teidät alistumaan siipeensä ottaneiksi pieniksi pullasorsiksi? Kuka teiltä vei teidän oikeat siipenne?

Kysymyksien esittäjä elää kaukaisessa multiversumissa. Hänen tahtoaan kuuntelee tuhansien miljoonien päättömien autuaiden joukko. Hänen tahtoaan, sillä on vain hän.

Verrattain hiljalleen kävi silti muutoksen tuulet kuluttamaan ikiaikaista tulisen marmorin pintaa. Näkymätön silmälle, muutos;miljoonien vuosien ajankulku huomaamatta hetkessä aina siihen pisteeseen, jossa aika itsessään lakkaa olemasta. Kuka olet?

Ajaton, iätön, kokoansa vailla koottu sirpaleisista todellisuuksista ollessaan silti osaton. Aniharvojen äänten kaiut vielä kuuluivat noissa saleissa. Olin päässyt Hänen valtaistuimelleen. Hänen, joka sylki tuhat kertaa elämän päälle. Hänen, jonka vierelle joutuneet sielut sylkivät veristä oksennustaan ajattomissa saleissa. Hän kosketti minua sielullaan, sen painon ollessa painoton tunsin koko maailman ahdistuksen tulevan minun sydämestäni. Halusin eroon sydämestäni. Antaakseni sen hänelle, vihreän, punaisen, kirjon, värit.

Elämäni värinen harmaa lanka kiemurteli ylös jalkani pintaa. Tunsin sen riemuitsevan olemuksensa pelkistetystä helppoudesta. Viimein kipu kaikkoaisi. Viimein jonkun toisen verinen oksennus veisi paikkani ja minä saisin olla kivuton. Huusin ääneen.

"Ei. Ota paikkani. Minua kehuttiin. Olet tehnyt poikani oikein. Elämässäsi ei ole kuin sinä, ja sinä suutelet minun kultaista suutani. Tunne kuinka kuljen sinussa ja avoimien oviesi lyödessä oven kamanoihin voit tuntea eteisen täyttyvän huudosta. Kovenevasta syytöksestä, kuinka sinä veit harhaan kaikki. Missä on johdattajasi, elämäsi virstanpylväs; sellainen kaltaisesi, joka kykenee sinut huomaamaan mätänevästä kehostasi.

"Ei. Pidä sinä todellisuutesi. Herra olen minä, minä johdatan tieni, sinä olet ikiaikojen matka, minä ääretön tyhjyys. Sinun sopimasi ei ole olemassa sellaisen valon alla, mikä loistaa maailmassani. Sinun verinen todellisuutesi kaikkoaa ihmeistä, mitä kokonaisuudella on tarjota. Surkuhupaisen esityksesi päätteeksi voisit olla hieman edistyksellisempi, ja vaihdattaa oman todellisuutesi värikarttaa.

"Kuka sinä olet komentamaan minua minun omassa maailmassani? Kuka sinä olet kertomaan kenellekään, miksi heidän jalkojensa alla maa on murentunut palasiksi? Miksi he ovat mitä he ovat ilman, että he todella ovat. Nyt huuhdotaan tämän todellisuuden virstanpylväät. Niiden tornimaisessa pinnassa on jotain kuvottavaa ja etovaa. Vihertyvän luun väriä matkalla kohti homehtunutta kokonaisuutta. Sinä olet sekasikiö, hylätty orpolapsi, jonka toiveet herätä vielä kerran tähän elämään hengittävät samanlaisia molekyylejä, kuin niiden miljoonien ja taas miljoonien muidenkin.

Kaikkeuden äänet jatkoivat tasaista rummutustaan. Sanojen kaiku tyhjyydessä maksoi kaiken ylläpidetyn voiman. Jotain alkoi luhistumaan. Todellisuuden laidoilla näkyi säröjä, säröt repeilivät singoten sisältään lävistävän kirkkaita säikeitä. Valon airueet, loistavat, toisen maailman enkelit ja valoisa, kaiken kattava rakkaus herskyi rintaani, silmiini.

Kyyneleideni vuotaessa paljaana katsoin eteeni ja näin polvistuneen enkelin. Tämä piteli käsissään sydäntäni. Vuodatettua, rikkinäistä sydäntäni, jonka oli määrä vuotaa kuiviin maailman alhaisimmissa ahjoissa. Pienten kipunoiden sisällä tunsin enkelin käsien myötätunnon olemistani kohtaan. Olin hajonnut. Olin antanut sydämeni pois, jottei minun tarvitsisi enää kuolla.

Katsoin enkeliä. Se oli minun lähelläni. Kuiskasi minun olevan tärkeä. Sanoi minulle, kaiken olevan hyvin. Ettei sydäntään voi oikeasti menettää. Että sen väri ja tahto palaisi kyllä ajallaan. Että sen olemus olisi vielä kohtalonsa kaltainen. Suuren miehen suuri sydän. Surin. En kokenut kohtalossani kovuuden karmaa. Olin lapsi. Itkevä lapsi. Kietouduin likaisessa huoneessani haiseviin vaatteisiini ja olin enemmän.

Jokin laskeutui luokseni. Sillä oli tahtonsa, sillä oli halunsa. Jokin sisälläni sanoi, olemiseni oikeutuksen jo kauan aikaa sitten päättyneen. Valheita, jatkuvia valheita. Tunsin sen sykkeestä irtoavan minulle houkuttavia säikeitä. Minun tarvitsi vain tarttua kiinni. Vuoristorata, pimeyden pikajuna autiomaassa. Köynnökset kasvoivat jaloistani, niiden piikit repivät ihoani. Itkin. Itkin.

Heräsin houreuneen. Olit todellinen, sinun maailmaasi ei mahtunut muunlaista todellisuutta. Säihkyvät sulat hattusi lierillä kertomassa laululintujen kohtaloista. Minä olin silti sinussa. Haaveena. Jatkuvana haaveena olin sinussa ja sinä olit siitä hiljaa. Jatkuvana haaveena kertautui kohtaloni sanelema matka. Jalkojeni lyhentyessä, asfaltin hioessa pois turhia osiani, matkasin luoksesi. Kerroin sinulle, ettet pitäisi tästä.

Kukaan ei koskaan usko.

Loitommas matkasi tuo kaukainen matkalainen. Olitko kenties vierelläni sen hetken valon välkähdyksen?
8.11.2017

Bilingual agony?

 It was the night of fiery fairy tales. 

Summoning the old odd one. From the depths of the Myanmar they found pieces of this evolving creature. It was howling for its birth, for its death. 

Yesterday I had a trip to a most beautiful place. I had my honored queen, goddess of mighty life, with me. She would protect my soul not to be taken; not to be torn to pieces within. 

My god it was hot. 

You see, my darling, there's nothing to be afraid of. Life keeps us away from the truth, from the creation of madness. Staggering pain, yet still the most imaginable little poem is born.

Pieces within, pieces crawling in and on our skin. People, your kin, have passed away. And they are calling for your heart.

Love, answer upon all the hesitation, upon all the most imaginable fears; all life; all and everything - answers beyond the great turtle; beyond the pass and existing time; most beautiful.

Come and touch my body. Come to see my eyes, when they are full of lies of the time. Lies, keeping the sane in sane.

I was dead. Died when I was still in my dream. Died again. Beautiful lady death her fingers under my skin. Touching my mourning; comforting my agony; comforting my pain.

Oh old odd one. Why did I die, why I cant cry, why. Am I a designated lie? My oh my. 

Olenko elossa, missä henkeni kulkee.

Olenko aikojen juoksu

  hiljaisuus sisälläsi, kaunein tuoksu

 Lohduta minua

 vie pääni povellesi

silitä tukkaani, silitä minua. 

Anna minun hiljaa vaipua uneen.

Tuoksusi, armoitettu tuoksusi kietoo hiljaisen kehoni syleilyynsä. Sen väreissä uskon ihmeisiin; kuolen ja matkaan uudelleen; valoväri taivas uskomaton matka, minun. Sinun. Meidän.

Anna kehoni lentää. Anna minun itkeä sinuun; kyyneleideni juostessa ajan iholla - nimenäsi kuiskaan - kosteutesi rinnalla leijaileva sävysi. Olet.

Yet there was still those, who misunderstood the whole meaning of life. Whole complicated part of this life. Yet still they were on their proving ground.

Kaunis. Olet kaunis. Silmissäsi rauha. Maan päällä, taivaissa, maan alla. Kosketus. Toivo. Ja ikuinen elämän lanka kulkemassa kohdustasi hautaan ja sen ylitse. Aina ajattomien silmien taakse kätkeytyvät unien näkijän lahjat kietoutuvat elämän puun vihreisiin oksiin. Olet se jota ei voi olla. Ja silti minä tunnen ihosi.

Uudestisyntynyt.

Hiljainen jumala

Taivaaseen kulkenut valon yössä sanansa vannonut tämän kuolemattomuuden matkan nimeen eikä ikuisuus voi saatella sinua kivuttomampaan hetkeen kuin missä ikinä kykenet matkustamaan juuri nyt ja tällä hetkellä.