Olen yksin yksinäni
Itken itkun olen itkevinäni
Sydämen tilalle annettiin musta aukko
Syvyys nebula tähtinova
Hiljaisuus huokaa tähtisumujen takaa
Pieni lapsi alistuu
Huokaa kera tähtien
Olisitko sinä vahingossa minun lähelläni
Sinä päivänä kun sieluni pisarat lähtevät lentoon
Sinä päivänä, kun otan siipeni ja avaan ne
Elämän valo lepää luonani
Elämässäni
Silmissäni
Sinussa
Ja sinä olet kaikki
Ketä ikinä tulen tapaamaan
Näen sinut, itseni, kaikkeuden
Sinussa
Minussa
Valossa jonne kuljen
Pimeydessä josta tulen
Kyyneleiden tarina
Sillä on kerrottavanaan kaikki
Sillä on kuiskaus
Pyyntö
Lepäys
Hiljaisuus
Ethän pyydä minua selittämään kyyneleitäni
Silmien valossa
Mielen ehdoilla
Sydämen talossa
Elämän ehtoilla
Lapsien kehdoilla
Hämyisillä koivulehdoilla
Rakennettuna on minun majani tähän maailmaan
Sen elinikä on yhden hetken verran
Ja saman ajan asun siellä
Oletko samalla tavalla pirstaleina
Kuin minun vaalimani kokonaisuus
Kaikkeus
Luovuus
Turhuus
Elämän valo ja tarkoitus
Vaalimani arvot ja niiden suuruus
Elämä
Ruokani kaipailee
Se istuu lautasellaan
Odottaen minun haarukkaani
Kananpojalla ei ollut aavistusta
Vastapäisen seinän jättimäiset graffitit antavat hetkeksi syyn elää
Oikeus ja kohtuus on tapahtunut
Minä on tapahtunut
Viha herää
Sellaista vastaan
Joka ei ymmärrä uudistua
Joka ei ymmärrä mahdollisuutta aiemmin oppimansa tähden
Viha kerää kannattajiaan
Mistä ymmärrys ymmärtämättömälle
Mistä luovuus luovattomalle
Mistä jumala jumalattomalle
Mistä sielu sieluttomalle
Mistä löydän rakkauden
Puhtaista teoista
Hiljaisista illoista
Olemiseni vapaudesta
Ja olemattomuudesta
Mistä löydän rakkauden
Ja löydänkö sellaista koskaan
Mitä yritän etsiä
Onko etsimäni aina jo olemassa tässä ja nyt
Olenko onnellinen välittämättä kivun raastavasta leikistä sydämeni soluissa
Ehkä olenkin rakkauteni ilmentymä
Ehkä olenkin näkymä ja visio
Tulevaisuuden minä ja menneisyys yhdessä
Elämässä juuri tässä hetkessä
Tulen sinuun uudelleen
Meidän kerrotaan suudelleen
Kuulin niiden huudelleen
Huulillesi suljen salaisuuden
Je t'aime tout ma vie
Je t'aime quand monter du soleil
Je t'aime quand éclipse de pleine lune
Le dieu, le témoin pour moi
Le dieu et moi
Le ligue
L'union
Mon amour
L'oublies pas
Ma cherie amour
Juna kulkee uudelleen
Maisemien huikea juoksu pitkin horisontin linjaa
Olen
Jalassani on surullinen polvi
Tai ainakin repeytynyt kangas
Jonka kudoksista muodostan ilmeen
Haikeus kehrää sisälläni, voimattomuus ja kauneus
Elämäni sisäinen paketti, kuka sen toimittaa perille
Oletko se sinä, nuoruutesi ihanassa valossa
Vai oletko se sinä, vuosien antamalla miehisellä vakaudella
Vai oletko se sinä, sekopäisillä kuvitelmillasi todellisuuden luonteesta
Vai oletko se sinä, syvällä rakkauden rinnallasi
Vai, olisinko se minä
Kumarran puoleesi, palvon maata sinun allasi
Tekisin maalle sen ilman sinuakin, joten ethän korota itseäsi jalustalle
Jokaisen paikka, elämän mittainen hetki ja retki
Vaellusrippikoulu jumalattomille ja jumalallisille
Sitäkö sen voisi ajatella olevan
Hetkeä, retkeä, matkaa, taivasta ja maata
Sitäkö sen voisi ajatella olevan?
Vai voisiko sen ajatella olevan satunnainen, pikainen kohtaaminen matkan varrella, junan privaateissa tiloissa? Nälkäinen tapaaminen, jonka intohimo sulattaisi ylimääräiset elämän panssarit hitaasti katoavaksi kynttilän jättämäksi tahraksi. Sydänlanka palaisi.
Voisiko lie niin ajatella; ainakin kutsuvaa se olisi tehdä.
Mennä lähelle niitä kahden penkkirivin päässä istuvia kasvoja, iskostua olemisensa siihen hetkeen ja nauttia. Virrata sisälle ja ulos, aina vain uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Aah, kuinka mielen luoma lisätty todellisuus on kiehtovaa, huumaavaa. Vangitsevan lumoavaa ja se vie helposti mukanaan.
Onneksi, onneksi minulla on hetki. Ja ulkona juuri esiin tullut aurinko.
Pyhäinmiesten päivä, pyhäinpäivä, pyhäpäivä. Isäni kuoli viikko sitten. Olen onnellinen ja haikea. Onnellinen, että isäni pääsi kuolemaan kotonaan. Ilman turhaa, ilman liiallista vaikeutta olemisestaan. Olenko se kokonaisuus, joka kirjoittaa? Ja olenko kenties se kokonaisuus, joka voi kertoa, mitä minä koen yksikön ensimmäisellä persoonapronomilla.
Olen maailma ja kaikkeus, lainaan hetkeksi näitä sormia.
Solujen, kaikkien, yhtenevässä metafuusiossa olemme kaikki olemassa eikä meitä ole olemassa.
Irrationaalinen tuuli puhaltaa kasvoillesi hiekkaa
Suojaudu siltä, ja voit hyvin
Matka? Pelko? Rakkaus? Viha? Likimain minä olen elämäni rakkaus ja lapseni sen seuraus. Lähistöni matka, elämäni matka, kaikkeuden matka. Kaksinaisuuden ja yksinäisyyden matka moninaisessa maailmankaikkeudessa. Se on maailmamme kaikkeus, minkähänlainen on jonkun toisen maailman kaikkeus?
Tai jos kaikkeus on maailmankaikkeus, sehän on silloin minun maailmani kaikkeus. Onko sinun maailmasi kaikkeus kenties erilainen ja miten voimme löytää kompromissin ollaksemme me? Meidän maailmankaikkeutemme, vai onko maailmankaikkeus omansa, omistaako sitä kukaan?
Mitä sanoo maailmankaikkeus kaikkeudestansa? Tämä olen minäkö kenties, ja haluaako se, että sitä omistetaan. Ehkä se vain tykkäisi, että sitä rakastetaan. Pieni suuri maailmankaikkeus ja antologinen koiranpentu juoksee lattialla, sen nimi on kaikkeus.
Hiljaisuuden kiehtovat sävelet. Äänet, kolinat, narahdukset, sirahdukset, kopinat ja piipitykset. Taustalla vakaa junan humina.
Juna jatkaa kulkuaan toisaalla. Bussin renkaat suutelevat asfalttia valottoman maailman loistaessa ympärillämme. Toivo on kuollut Jemenissä, haudattu jonkin muovisen pelastusmajan taakse haudattavien kasvavaan joukkoon. Toivo oli kuollessaan kuusi-vuotias.
Toivo, minne katosi ja kuoli Jemenin toivo? Pyyhkiytyi kauniin kaikkeuden säkenöiviin virtoihin kenenkään huomaamatta. Katosi, eikä toivoa olisi kukaan edes kaivannut normaaliolosuhteissa. Siihen ajatukseen perustuikin sen hullun suunnitelmat, joka myi tuonne aseita. Ja sen hullun, joka hallitsi yhtä isoimmista valtioista vähät välittäen todellisesta inhimillisyydestä haluten pelata vain oman todellisuutensa rahapeliä.
Pieni ymmärtämätön ihminen nakersi omaa oljenkorttaan, halusi sen vaihtaa vastaukseen tämän hetkisen kaipuunsa täyttämisestä. Kaipuun, joka koski tyhjyyden täyttämistä jollain omaksi koetulla tavalla. Tyhjyys, hakkaavan ihana tyhjyys lempeine silmineen katsomassa lapsiaan, joiden hulluus vain hymyilyttää.
Kuinka hullu lienetkin sinäkin, minäkin, tai vaikka oikea lapseni ja minä olen tyhjyyden metafora. Jatkuva laine vyöryy rantaan; ei loppua, ei toivoa, ei alkua, ei epätoivoa, vain meren iätön kohina.
Toivo. Missä lepäät, minkälaisin silmin katsot aamuisin peiliäsi hampaitasi pestessäsi? Oletko tyytyväinen elämääsi ja osaasi; oletko tyytyväinen tekemiesi ja aikaansaamiesi asioiden luonteeseen?
Toivo, mitä luulet? Olisiko sinusta tanssimaan Jemenin kaduille? Olisiko sinusta nauramaan kohti kuolemankauppiaita aina vain uudelleen, niin kauan, että ne kyllästyvät. Toivo, olisiko sinusta laulamaan tiesi ihmisten sydämiin ja antamaan omasi kaikkeuden hellään huomaan? Toivo? Est'que tu est là-bas ? Ou par ici ? Ou là ?
Toivo ? Espoir, espérance, ou etes vous ?
Bussin renkaat ulvovat maisemaan. Sudet laulavat kaukana näiltä mailta.
Espérance
Vous, vous êtes infinitée
Le soleil pour moi
Le soleil pour ma vie
L'amour de la vie
Lorsque ma vie est finit
Lorsque mes yeux fermaient de la fois final
Lorsque je parle sans
Lorsque tu est amie de moi
Lorsque
Espérance, je t' aimerais
Espérance, ma chére amour
Espérance, Amal, est-ce que tu est là-bas ?
Je te desirér
Je faire ma priere
Le dieu
L'union
Est-ce que vous êtes le dieu
Est-ce que vous êtes le
Univers
Est-ce que vous êtes l'espérance, l'espoir
Voir mes yeuex, voir ma âme
Espérance, je t'aimerais a voir tu dances
Espérance, je t'aimerais a ecouter vous chansez
Espérance, mon amour, combler du vide de Jemen
Kinosten lumi suojaa maailmaa. Hyväilee tätä rakasta maata, sen elämänmuotoja pohjoisen kylmyyden ottaessa omaa paikkaansa luomakunnan viestijuoksussa. Katoava hetki, ja jokainen katoava hetki on uusi hetki.
Se, joka näitä sanoja kirjoittaa, on väsynyt ja nälkäinen. Surullinen ja haikea. Sen pojan isä on mennyt jonnekin, minne ainakaan poika ei voi nähdä. Sielujen universumi.
Isä, nukkuessaan jättänyt olemisensa. Nukkuessaan jättänyt. Poika itki hetken, vaan hiljaisuus kävi luoksensa. Ilo kävi luoksensa. Hyvä mieli, haikeus, kunnioitus ja elämän oppi. Tuhansien ja taas tuhansien työtuntien määrällä maksettu elämä.
Sellaisen suuntaan kumarrus ei ole riittävä. Sellaiseen suuntaan täytyy näyttää arvonsa.
Lumihiutaleet kimaltelevat kuvitteellisen asfaltin päällä, kuvitteellinen bussi hakkaa yöhön reikiä. Tässä todellisuudessa bussin matka halki pimeyden ei välitä kyytiläiselleen lumihiutaleiden hiljaista laulua ja tanssia. Jatkuva ja vakaa humina täyttää todellisuuden aallot.
Vakaata huminaa.
3.11.2018