Tillintein digitalisaatio

 Resoluutioinen, kovaksikeitetty vanha rautaässä seisoo vierelläni. Olemme kovia kokeneet taistelupari. Haistan vieläkin äskeisen maiseman tuoman metallinkatkun ja rikin eltaantuneen maun.

Ässä alkaa pikselöitymään. Olen vieläkin paikallani, kaikki tulee aina tapahtumaan näin ja joudun jättämään tämän maailman ja toverini täällä. Elämäni ja muistoni täällä, vaikkakin jälki niistä seuraakin minua toisaalle.

Olen osa koneistoa; palavaa ja vanhentunutta; uutta ja janoisaa, nälässään palavaa. Olen osa sitä kaikkea ja tuhoudun jälleen uudelleen.

Katson hitaasti valuvia viisareita. Niiden hohkaava tikitys tukkii elämäni toiminnot. Olen vain ne ja niiden jatkuva loiske. Kuin aaltoja, niitä ne ovat. Aaltoja lyömässä rantaan tasaisella syklillään, eivätkä ne unohda minua tai ole unohtamatta.

Meillä kaikilla on meidän oma työmme tällä kauniilla planeetalla. Oma työmme ja oma elämämme. Meidän pitäisi kyetä näkemään se, läpi kaikenlaisten katkujen ja pirullisten juonien. Läpi elämän vetoisten luolien ja ohitse nälkäisten hampaiden.

Oma työmme. Se määrittää meidät meidän läheisillemme. Se määrittää meidät ja näyttää läheisillemme, mitä he voivat itsestään ja läheisistään tuntea. Mitä he voivat?

Renderöin itseäni kuultavammaksi. Ehostan muutamia varjoja ja kontrasteja. Minun ei tarvitse näkyä kirkkaasti kaikille. Parempi kun olisin kuvassani taustalla olevan udun seassa. Suurimmalle osalle.

Nyt puhutaankin siitä osasta, joille haluaisin näkyä. Ehkäpä, niin ehkäpä jo näynkin heille.


Vaihdan virtuaalisesta maailmasta toisenlaiseen virtuaaliseen näkymään. Täällä silmäni, ajatukseni, kulttuurilliset luuloni ja ympäristöni kertovat minulle oman virtuaalisen näkymänsä. Tunteiden heijastumia, sanoja vailla ymmärrystä, ymmärrystä vailla sanoja.
Ollaanko me vailla sanoja?

Oletko sinä siellä vailla sanoja? Tuhannen vuoden päässä katsot näitä raapustuksia, luolamiehen kaltainenko ne kenties kaiversi teknologiseen kiveensä alkeellisilla työkaluillaan? Oliko se retorista vai kysymys ensinkään?

Ihminen. Ihana kaunis ihminen, syyllinen kaikkeen oman mielensä sisällä aina niin kauan, kuin luulee olevansa voimissaan. Ihminen. Ihana kaunis ihminen.

Maalasin kallioon tänään haavekuvan. Elämän yhden käännepisteen, ehkä jonkinlaisen toiveen tulevaisuudesta. Sitä en tiedä, onko minulla halua lähteä sillekään tielle. Ehkä lapseni sen osaavat kertoa. Minulla ei taida olla kiinnostusta.

Pelkään. Pelkään tulevaa ja tapahtuvia. Vai pelkäänkö. Vai pelkäänkö kenties ajatuksiani ja koetan muuttaa niitä todellisuuksiksi, jotta saisin uskoa niiden olevan totta. Virta saavuttaa. Aallot kulkevat jo varpaideni päältä.

Iskut. Ajan viisareiden iskut kaikuvat modernissa luolastossa. Ajaton ihminen, mutta tahdistimen ääni rauhoittaa. Joskus sen toivoisi kulkevan 40bpm. Meinasin jopa alkaa muuttamaan kellojani ja aikayksiköitäni 60 minuutista 40 minuuttiin tunnissa. Siihen hiljaa haihtuisin kenenkään niiden hetkien kauneutta tietämättä.

Polarisaatio. Taivaan sini loistaa kirkkaampana. Kuvan sävyt löytyvät uudelleen ja uudelleen. Olen toiveikas, vaan suren etukäteen. Pienen otuksen valo. Entä jos se häviää? Entä jos usva haihtuu, ja kuvan visuaalinen kauneus häviää?

Voi, hetken valo ja elämä. Anna loisteesi saavuttaa ihmiset. Anna ymmärryksesi valella kärsivien mieltä. Kulje kaikkeus joukossamme, ja kerro kaikille, ettei huolta ole. Kerro kaikille, että elämä on hyvä.

Kerro kaikille, että myös diversiteetti on tärkeää ja anna kaikille mahdollisuus onneen.


Valinta. Minun valinta on onni ja ilo ja lasten elämä.

Valinta. Minun valintani on pukea sanoiksi elämääni. Minun valintani on kulkea narrina kuninkaan kalsareissa. Minun valintani on koettaa elää tätä elämää, sellaisia arvoja kunnioittaen, joihin itse uskon.


Hyvää yötä siis, sinä tuhannen vuoden takainen. Tai hyvästi, mitä sanoja nyt voisi menneelle tai tulevalle, tapahtumattomalle tai jo tapahtuneelle antaa.

Jää hyvin. Ole hyvin.

24.12.2018

Se alkoi hyvin

 Istuin siinä maassa.

Siinä ajassa

Siinä hetkessä

Kun tajusin

Missä vankilassa me kaikki elämme

Kansaa johdetaan pelolla

Kunhan teet oikein

Sinua ei rankaista

Kunhan teet

Entä jos en tiedä

Mikä on oikein

Kuulin itseni kysyvän

Silloin me vihataan ja rangaistaan sinua

Entä jos en osaa tehdä oikein

Entä jos teen vahingossa väärin

Kun luulen tekeväni oikein

Silloin joudut ottamaan rangaistuksen

Sillä laki on kaikille sama

Entä jos uskon vapauteen

Entä jos uskon

Että meidän pitäisi olla ihmisinä vapaita teidän vallastanne?

En tiedä, ehkä me silloin pelätään sinua

Ja tiedäthän sinä

Miten pelokas eläin käyttäytyy

Missä on siis ihmiset

Missä on rakkaus

Missä on tämän elämän taika

Missä on rakkauden usva

Missä taivaansini

Missä ovat ne kaikki

Jotka meiltä kätkette synkkien valheidenne taakse

Että teidän valtanne pysyisi

Missä on elämä ja sen ainoa merkitsevä arvo

Vapaus

Kuulin niiden kysyvän jotain takaisin

Kuulin niiden puhuvan

Kuulin vaan en kuunnellut

Sillä eivät nekään kuunnelleet minua

Niillä oli liian kiire puolustautua

Ettei heitä kukaan rankaisisi.

Kului päiviä

Viikkoja

Vuosia

Kului aikoja ja aikakausia

Palasimme aina uudestaan

Kysymään samaa ja uudelleen

Aina uudestaan

Kysyjät olivat samoja

Ja kysyttävät lymyilivät

Istuin omakutoisessa vankilassani

Vankilani seinät olivat punotuista toiveista

Silkkisistä säikeistä salaisten haaveiden säkistä

Vankila

Ikuinen kotikutoinen linnani

Tyhjiöni ja rakkauteni

Teidän äänenne rinnassani

Teidän matkanne mielessäni

Jopa kaikkien muidenkin teidän

Teidän matkanne

Teidän äänenne

Teidän toiveenne

Teidän elämänne

Teidän vapautenne

Edelleen palasin vanhaan kysymykseen

Kuka olitkaan sinä

Joka päätit elämäni suunnasta ja tekemisieni oikeudesta

Kuka olit sinä

Joka materiaalisen maailman menettämisen pelolla koetit kahlita minua tämän kutomasi tekoelämän pintaan

Kuka olit sinä? 

Tahdoin tietää, en syyttääkseni

Vaan ymmärtääkseni

Se oli yö

Sama yö

Uudelleen ja uudelleen

Kyyneleiden vyö viittanani

Lensin yli kattojen ja katujen

Se oli toiveiden yö

Haaveiden hiljainen putous kihisi öisen kadun pintaan

Värjäsi viittaa valkeudellaan

Halusin

Tunsin

Koskevani tämän maailman sydäntä

Halusin

Tunsin

Eläväni ilman viittaa

Repiväni rakkauden rintaani päiväisellä pikisoralla

Halusin

Tunsin

Halusin

Tunsin

Halusin

Tunsin

8.12.2018

Tiedätkö sen tunteen

 Olen yksin yksinäni

Itken itkun olen itkevinäni

Sydämen tilalle annettiin musta aukko

Syvyys nebula tähtinova

Hiljaisuus huokaa tähtisumujen takaa

Pieni lapsi alistuu

Huokaa kera tähtien

Olisitko sinä vahingossa minun lähelläni

Sinä päivänä kun sieluni pisarat lähtevät lentoon

Sinä päivänä, kun otan siipeni ja avaan ne

Elämän valo lepää luonani

Elämässäni

Silmissäni

Sinussa

Ja sinä olet kaikki

Ketä ikinä tulen tapaamaan

Näen sinut, itseni, kaikkeuden

Sinussa

Minussa

Valossa jonne kuljen

Pimeydessä josta tulen

Kyyneleiden tarina

Sillä on kerrottavanaan kaikki

Sillä on kuiskaus

Pyyntö

Lepäys

Hiljaisuus

Ethän pyydä minua selittämään kyyneleitäni

Silmien valossa

Mielen ehdoilla

Sydämen talossa

Elämän ehtoilla

Lapsien kehdoilla

Hämyisillä koivulehdoilla

Rakennettuna on minun majani tähän maailmaan

Sen elinikä on yhden hetken verran

Ja saman ajan asun siellä

Oletko samalla tavalla pirstaleina

Kuin minun vaalimani kokonaisuus

Kaikkeus

Luovuus

Turhuus

Elämän valo ja tarkoitus

Vaalimani arvot ja niiden suuruus

Elämä

Ruokani kaipailee 

Se istuu lautasellaan

Odottaen minun haarukkaani

Kananpojalla ei ollut aavistusta

Vastapäisen seinän jättimäiset graffitit antavat hetkeksi syyn elää

Oikeus ja kohtuus on tapahtunut

Minä on tapahtunut

Viha herää

Sellaista vastaan

Joka ei ymmärrä uudistua

Joka ei ymmärrä mahdollisuutta aiemmin oppimansa tähden

Viha kerää kannattajiaan

Mistä ymmärrys ymmärtämättömälle

Mistä luovuus luovattomalle

Mistä jumala jumalattomalle

Mistä sielu sieluttomalle

Mistä löydän rakkauden

Puhtaista teoista

Hiljaisista illoista

Olemiseni vapaudesta

Ja olemattomuudesta

Mistä löydän rakkauden

Ja löydänkö sellaista koskaan

Mitä yritän etsiä

Onko etsimäni aina jo olemassa tässä ja nyt

Olenko onnellinen välittämättä kivun raastavasta leikistä sydämeni soluissa

Ehkä olenkin rakkauteni ilmentymä

Ehkä olenkin näkymä ja visio

Tulevaisuuden minä ja menneisyys yhdessä

Elämässä juuri tässä hetkessä

Tulen sinuun uudelleen

Meidän kerrotaan suudelleen

Kuulin niiden huudelleen

Huulillesi suljen salaisuuden

Je t'aime tout ma vie

Je t'aime quand monter du soleil

Je t'aime quand éclipse de pleine lune

Le dieu, le témoin pour moi

Le dieu et moi

Le ligue

L'union

Mon amour

L'oublies pas 

Ma cherie amour

Juna kulkee uudelleen

Maisemien huikea juoksu pitkin horisontin linjaa

Olen

Jalassani on surullinen polvi

Tai ainakin repeytynyt kangas

Jonka kudoksista muodostan ilmeen

Haikeus kehrää sisälläni, voimattomuus ja kauneus

Elämäni sisäinen paketti, kuka sen toimittaa perille

Oletko se sinä, nuoruutesi ihanassa valossa

Vai oletko se sinä, vuosien antamalla miehisellä vakaudella

Vai oletko se sinä, sekopäisillä kuvitelmillasi todellisuuden luonteesta

Vai oletko se sinä, syvällä rakkauden rinnallasi

Vai, olisinko se minä

Kumarran puoleesi, palvon maata sinun allasi

Tekisin maalle sen ilman sinuakin, joten ethän korota itseäsi jalustalle

Jokaisen paikka, elämän mittainen hetki ja retki

Vaellusrippikoulu jumalattomille ja jumalallisille

Sitäkö sen voisi ajatella olevan

Hetkeä, retkeä, matkaa, taivasta ja maata

Sitäkö sen voisi ajatella olevan?

Vai voisiko sen ajatella olevan satunnainen, pikainen kohtaaminen matkan varrella, junan privaateissa tiloissa? Nälkäinen tapaaminen, jonka intohimo sulattaisi ylimääräiset elämän panssarit hitaasti katoavaksi kynttilän jättämäksi tahraksi. Sydänlanka palaisi.

Voisiko lie niin ajatella; ainakin kutsuvaa se olisi tehdä.

Mennä lähelle niitä kahden penkkirivin päässä istuvia kasvoja, iskostua olemisensa siihen hetkeen ja nauttia. Virrata sisälle ja ulos, aina vain uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Aah, kuinka mielen luoma lisätty todellisuus on kiehtovaa, huumaavaa. Vangitsevan lumoavaa ja se vie helposti mukanaan.

Onneksi, onneksi minulla on hetki. Ja ulkona juuri esiin tullut aurinko.

Pyhäinmiesten päivä, pyhäinpäivä, pyhäpäivä. Isäni kuoli viikko sitten. Olen onnellinen ja haikea. Onnellinen, että isäni pääsi kuolemaan kotonaan. Ilman turhaa, ilman liiallista vaikeutta olemisestaan. Olenko se kokonaisuus, joka kirjoittaa? Ja olenko kenties se kokonaisuus, joka voi kertoa, mitä minä koen yksikön ensimmäisellä persoonapronomilla.

Olen maailma ja kaikkeus, lainaan hetkeksi näitä sormia.

Solujen, kaikkien, yhtenevässä metafuusiossa olemme kaikki olemassa eikä meitä ole olemassa.

Irrationaalinen tuuli puhaltaa kasvoillesi hiekkaa

Suojaudu siltä, ja voit hyvin

Matka? Pelko? Rakkaus? Viha? Likimain minä olen elämäni rakkaus ja lapseni sen seuraus. Lähistöni matka, elämäni matka, kaikkeuden matka. Kaksinaisuuden ja yksinäisyyden matka moninaisessa maailmankaikkeudessa. Se on maailmamme kaikkeus, minkähänlainen on jonkun toisen maailman kaikkeus?

Tai jos kaikkeus on maailmankaikkeus, sehän on silloin minun maailmani kaikkeus. Onko sinun maailmasi kaikkeus kenties erilainen ja miten voimme löytää kompromissin ollaksemme me? Meidän maailmankaikkeutemme, vai onko maailmankaikkeus omansa, omistaako sitä kukaan?

Mitä sanoo maailmankaikkeus kaikkeudestansa? Tämä olen minäkö kenties, ja haluaako se, että sitä omistetaan. Ehkä se vain tykkäisi, että sitä rakastetaan. Pieni suuri maailmankaikkeus ja antologinen koiranpentu juoksee lattialla, sen nimi on kaikkeus. 

Hiljaisuuden kiehtovat sävelet. Äänet, kolinat, narahdukset, sirahdukset, kopinat ja piipitykset. Taustalla vakaa junan humina.

Juna jatkaa kulkuaan toisaalla. Bussin renkaat suutelevat asfalttia valottoman maailman loistaessa ympärillämme. Toivo on kuollut Jemenissä, haudattu jonkin muovisen pelastusmajan taakse haudattavien kasvavaan joukkoon. Toivo oli kuollessaan kuusi-vuotias. 

Toivo, minne katosi ja kuoli Jemenin toivo? Pyyhkiytyi kauniin kaikkeuden säkenöiviin virtoihin kenenkään huomaamatta. Katosi, eikä toivoa olisi kukaan edes kaivannut normaaliolosuhteissa. Siihen ajatukseen perustuikin sen hullun suunnitelmat, joka myi tuonne aseita. Ja sen hullun, joka hallitsi yhtä isoimmista valtioista vähät välittäen todellisesta inhimillisyydestä haluten pelata vain oman todellisuutensa rahapeliä. 

Pieni ymmärtämätön ihminen nakersi omaa oljenkorttaan, halusi sen vaihtaa vastaukseen tämän hetkisen kaipuunsa täyttämisestä. Kaipuun, joka koski tyhjyyden täyttämistä jollain omaksi koetulla tavalla. Tyhjyys, hakkaavan ihana tyhjyys lempeine silmineen katsomassa lapsiaan, joiden hulluus vain hymyilyttää.

Kuinka hullu lienetkin sinäkin, minäkin, tai vaikka oikea lapseni ja minä olen tyhjyyden metafora. Jatkuva laine vyöryy rantaan; ei loppua, ei toivoa, ei alkua, ei epätoivoa, vain meren iätön kohina. 

Toivo. Missä lepäät, minkälaisin silmin katsot aamuisin peiliäsi hampaitasi pestessäsi? Oletko tyytyväinen elämääsi ja osaasi; oletko tyytyväinen tekemiesi ja aikaansaamiesi asioiden luonteeseen?

Toivo, mitä luulet? Olisiko sinusta tanssimaan Jemenin kaduille? Olisiko sinusta nauramaan kohti kuolemankauppiaita aina vain uudelleen, niin kauan, että ne kyllästyvät. Toivo, olisiko sinusta laulamaan tiesi ihmisten sydämiin ja antamaan omasi kaikkeuden hellään huomaan? Toivo? Est'que tu est là-bas ? Ou par ici ? Ou là ? 

Toivo ? Espoir, espérance, ou etes vous ? 

Bussin renkaat ulvovat maisemaan. Sudet laulavat kaukana näiltä mailta. 

Espérance

Vous, vous êtes infinitée

Le soleil pour moi

Le soleil pour ma vie

L'amour de la vie

Lorsque ma vie est finit

Lorsque mes yeux fermaient de la fois final

Lorsque je parle sans

Lorsque tu est amie de moi

Lorsque

Espérance, je t' aimerais

Espérance, ma chére amour

Espérance, Amal, est-ce que tu est là-bas ? 

Je te desirér 

Je faire ma priere 

Le dieu

L'union

Est-ce que vous êtes le dieu

Est-ce que vous êtes le 

Univers

Est-ce que vous êtes l'espérance, l'espoir

Voir mes yeuex, voir ma âme

Espérance, je t'aimerais a voir tu dances

Espérance, je t'aimerais a ecouter vous chansez

Espérance, mon amour, combler du vide de Jemen

Kinosten lumi suojaa maailmaa. Hyväilee tätä rakasta maata, sen elämänmuotoja pohjoisen kylmyyden ottaessa omaa paikkaansa luomakunnan viestijuoksussa. Katoava hetki, ja jokainen katoava hetki on uusi hetki.

Se, joka näitä sanoja kirjoittaa, on väsynyt ja nälkäinen. Surullinen ja haikea. Sen pojan isä on mennyt jonnekin, minne ainakaan poika ei voi nähdä. Sielujen universumi.

Isä, nukkuessaan jättänyt olemisensa. Nukkuessaan jättänyt. Poika itki hetken, vaan hiljaisuus kävi luoksensa. Ilo kävi luoksensa. Hyvä mieli, haikeus, kunnioitus ja elämän oppi. Tuhansien ja taas tuhansien työtuntien määrällä maksettu elämä.

Sellaisen suuntaan kumarrus ei ole riittävä. Sellaiseen suuntaan täytyy näyttää arvonsa.

Lumihiutaleet kimaltelevat kuvitteellisen asfaltin päällä, kuvitteellinen bussi hakkaa yöhön reikiä. Tässä todellisuudessa bussin matka halki pimeyden ei välitä kyytiläiselleen lumihiutaleiden hiljaista laulua ja tanssia. Jatkuva ja vakaa humina täyttää todellisuuden aallot.

Vakaata huminaa. 

3.11.2018

Oleva

Kysymykseni luonne,
Se ei koske tämän maailman rakennetta
Sen syytä
Sitä että miksi joku tapahtuu
Tai on tapahtumatta

Ehei, se ei koske myöskään sinun nimeäsi
Tai sitä,
Mitä teit eilen
Tai tulet tekemään huomenna
Tai joskus

Kysymykseni luonteeseen
Siihen voisi punoa kaikkinaisia käsityksiä
Loogisia sidosteita todellisuuden oletetuista rakenteista
Ja sen voisi laittaa käsittämään kokonaisen elämän mittaisen tunneskaalan

Niin, siihen voisi

Pitää kuitenkin ehkä kysyä
Minkälaisella ajatuksella olette täyttäneet mielenne?
Kas kun kysymyksen asettelussa on tärkeää myös,
Keneltä kysymyksen kysyy

Kuka, siis ken, on ennemminkin erilaisen mahdollisen todellisuuden kantaja, kuin että olisi personoitu nimellä ja työpaikalla ja menneisyydellä.
Tottakai tosin nekin ovat osa kokonaisuutta

Toki on aina kukasta itsestään kiinni, minkälaisen mahdollisen tuulen se kykenee sietämään ja kestävätkö sen varren rakenteet hedelmiensä painoa. Olettaen tietenkin, että kyse on hedelmöivästä kukan kantajasta. Ilman hedelmiäkin voi kasvaa ja kukoistaa.

Onko sitten mahdollista jollain tavalla saada selville, minkälaisesta kysymyksestä kenties tässä olisi kyse? Joku voisi väittää vahvasti, että: ei, tämä on pelkkää huuhaata ja sanahelinää. Miksi sitten kirjoittaa teksti pohjaten se kysymykselle, jota ei suostu edes kertomaan?

Onko siinä enää yhtään mieltä, tai järkeä? Tämän kysymyksen asettelijalta täytynee kysyä, että mikä sen todellisuuden nimi on, joka kantaa harteillaan juuri oikean mielen ja järjen; todellisuuden, jonka olevaisuus perustuu juuri oikeaan logiikkaan ja mielenmuotoon. Vai onko sillä nimeä ja miten me muutkin voisimme kenties nähdä sen todellisuuden, johon kysymyksen kantaja perustaa olemisensa?

Oleva. Siitä tämä kaikki alkoi. Olen siitä varma. Ja voin uudestaan ja uudestaan palata alkuun - jos sellaisen käsitteen voi ottaa käyttöön ihan vain tekstillisen ulottuvuuden vallitessa - katsomaan, että kas, juuri näinhän se on... Entäs sitten, mihin tämä kaikki päättyy? Miksen voi juuri nyt mennä katsomaan, että mihin se päättyikään. Silti, väitän, että kaikki päättyy olevaan.

Missä on se alkuperäinen punainen lanka, jota nämä sanat lähtivät kiinnostuneina tarkastelemaan; vertailivat ja maistelivat pienet tämän todellisuuden luonnetta ikään kuin lupaa kysyen paljastaa suurin salaisuus. Kiihottuivat ja olivat alastomina toistensa edessä, vain pukeutuakseen jälleen oman luonteensa mukaisiksi. Niitä ne sanat ovat, kulkevat rinnallasi, kertoen päivästä toiseen sinulle, mitä näet, koet, haistat, maistat... Kertoen sinulle, kuinka olet elänyt elämäsi sen enempää syyttämättä tai puolustamatta.

Ne näyttävät, kuka sinä olet.

Mutta missä se kysymys? Se polttavan harras kysymys, jonka tähden on luotu uusi todellisuus, jonkinlainen jumalten leikkikenttä. Tai jalkapalloareena.

Kauas, jotakuinkin kauas, voisi ajatella karkaavan niiden punaisista ilmapalloista roikkuvien punaisten lankojen.

Mutta, se tämänkertaisesta, sillä ajattele, minun täytyy lopettaa. Täytyminen on tietenkin vahva sana. Mikään ei oikeastaan pakota tai sanele sitä todellisuutta minulle, missä lopetan näiden sanojen kirjoittamisen. Sanotaan siis ennemmin, lopetan nyt. Onneksi sen jälkeenkin, kaikki on oleva.

Tillintei ja Toinen Todellisuus

Vaeltelin siinä kaupungissa ja jäin hetkeksi aloilleni. Oli hyvin hiljaista, kaipasin muutosta, vaan en vielä ollut siihen valmis. Ikkunassani toistui sama näkymä. Lumi satoi maahan. Lämpötilasta tiivistyneet ilman vesimolekyylit peittivät maailmaa. Oli kovin rauhaista.

Kelloni tikitti. Seinä kaikui vastaten kellon kaihoon. Edessäni näköradio toisti avaruuden kuvitteellisia maisemointeja. Mieleni oli väsynyt.

Kuvat vaihtuivat ympärilläni heijastelevasta todellisuudesta toiseen. Kokonaisen valovuoden odotus oli lähelläni; päättymässä; antamassa viimein armollisen halauksensa.

Kosketin eri todellisuuksien sivuja. Annoin niiden virrata lävitseni yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes todellisuus ei käsitteenä enää voisi toimia; kunnes itse olisin ja todellisuuksien väliset rajat haihtuisivat.

Oli aikaa siitä, kun tulin kaupunkiin. Tanssikengät, kaikki. Monia sieluja, monia kadonneita ja löytyneitä. Monia eläviä kokonaisuuksia, joiden matka läpi tämän elämän oli valaisevaa katsottavaa.

Aika. Ihana aika. Kulkeva kulkuri, matkalainen rinnallani. Jopa voisin sanoa: hyväilevä rakastaja ja armollinen kumppani. Arvollinen.

Sivuutettuani ensimmäiset ajan kauhut, ne vääjäämättömät muutokset kaikessa olemisessani, valo tarttui pimeyden matkalaiseen. Loisti rikki sen kauhulla kudotut sokaistumista estävät verkostot.

Nyt, kuin keväisessä koivu-aariassa, samainen valo siivilöityy fotoni kerrallaan tuhansien vehreiden lehtojen kamaraan. Tuhansien hyytyneiden vesimolekyylien peittämiin vehreisiin lehtoihin. Todellisuus on täällä ja elää sykkien vahvoissa ja heikoissa.

Todellisuus ja elämä, matkakumppanit ajassa. Leikkien rationaalisten käsitteiden irrationallisessa virrassa. Hukkuen ja löytyen. Ollen osa minua ja sinua. Kadoten kauan löytymättä olleen luota tullakseen vihdoin löydetyksi.

Mikä on sinun sydämesi sana tähän kaikkeen? Oletko oikeutettu onneen ja rakkauteen; oletko se, joka voi hengittää samaa ilmaa kaikkien kera välittämättä tuskaisista sävelistä; antamatta niiden sokaista todellisuutta ja aikaa.

Mikä?

Kello eteni ristipistoin kutoen seinälle verkkoaan. Toinen toisensa jälkeen he hukkuivat ajan hämäriin, toinen toisensa jälkeen.

Kello jatkaa. Aika haihtuu. Galaksit kulkevat. Todellisuudet juoksevat vallattomina, ajattoman villeinä, kastehelmien värjäämällä niityllä. Niitty kulkee kanssani.
Kuljetko sinä kanssani?

Rinnakkaisten todellisuuksienkin valossa huomaan ikiaikaisen rakkauden olevan läsnä; Muokkaavan hermopäätteideni ratoja lupaamalla olla läsnä aina.

Rakasta minua niin minä rakastan elämää.

Tämän todellisuuden aikasimulaatiossa olen osa kaikkea. Ajallinen matkani yhtälöityy suurempaan; linkittyy aina universumin alusta loppuun ja taas takaisin. Energia kulkee rinnallani, sen tuhannet säikeet verkottuvat vieressäni, aivan solujeni pinnoille asti.

Joku riisuu totuuden. Riisuu ajan. Vapauttaa kahleet olla todellisuus. Moniulottuvuuksien simuloidussa kokeellisessa meressä aika tapahtuu. Sen punokset kultaavat kohtaavan todellisuuden havainnoijan. Olen aika, riisuttu ulottuvuus. Meren liike aaltoina pinnallani. Olen olemassa siksi, koska sinä olet olemassa. Ilman sinua olen pois.

Ilman sinua minä haihdun. Anna minun siis kulkea vapaana uomaani pitkin, täyttää merten vaativat uumat vastasyntyneen raikkaudellani. Anna minun olla elämä ja kaikkeus; aika ja matka; tuhatvuotisen taipaleen alku ja loppu; anna minun olla se kaikki, mitä sinä olet minun kanssani.

Olen uni. Rauhoittunut sininen aalto. Pysähtynyt syvän meren huokaus

Matkan taasen jatkuessa hengitän sairastunutta ilmaa. Sen luoma kollaasi solujeni verkkokalvoille sisältää energiakenttiä repiviä visuaalisia raiskauksia. Tiedän olevani jälleen hengissä, sillä kipu leikkii meissä.


9.12.2017

Peili

Ikkunasta kajastui ulkona lentävän naakkaparven varjoja. Niiden aavemaiset jättimäiset varjot pyyhkivät huoneen nurkkia yrittäen kätkeä siellä olijan. Varjot kaiketi tunsivat myötätuntoa tuota sisällä olevaa varjoista hahmoa  kohtaan.

Tähtien valossa näen paremmin. Silloin voin tunnnustaa itselleni kuka olen.

Naakat olivat ääneti. Niiden sulat pörhentyivät - liukuivat jälleen sulavasti, pienintäkään äänenvärettä päästämättä, halki ilman. Katuvalo välähteli. Sen rikkonaisiin valonsäteisiin eksyi aika ajoin erilaisten höyryjen muodostamia ajelehtivia lauttoja. Varjot sulivat tasaiseksi valoksi.

Olin yksi. Olin valo ja kaikkeus. Olin enemmän ja vähemmän. Yöllä. Niin yöllä olin minä. 

Ikkunaa katsonut satunnainen ohikulkija ei nähnyt mitään erikoista. Vain heijastuksia valoista, itsestään. Valoton huone ikkunan takana ei avautunut sitä katsovalle. Olisi pitänyt ensin unohtaa katsovansa pimeää huonetta. Niin harjaantuneita ei vain ole montaa.

Ikkunan ohi ajelehti molekyylien tähtialus. Matkalla kohti valoa, uutta aurinkoa, uusia kasveja ja kasvua. Aika ajoin sisällä olija piti näkemästään.

Palasina. Vitun palasina. Mieli, keho, luottamus, viha, pelko, ajatukset. Palasina kaikki on palasina. 

Paitsi sydän. Suurempana kuin koskaan, sykkivä valta, rakkaus. Puhdas kosminen rakkaus, johon ei ole sekoitettu yhtään ihmismielen värjäämää mielikuvaa.

Puhdas kosminen kokonaisuus ja sen valo ja pimeys; toivo ja epätoivo; kaikki solujen sisältämä yhdessä ainoassa hetkessä. Puhdas elämänvoima ja sen vastavoima. Kaikkeus. 

Ikkunasta heijastui kuvajainen. Ulospäin. Vääristynyt, vääntynyt lasien iästä, osittain sulanut kiinni kaikkeen. Kuvajainen aukesi sitä katsovalle. Tuoltako minä näytän, mietti ohikulkeva. Korosti hieman meikkiään peilaavan ikkunan pinnasta. 

Kiiltävän asfaltin pinnasta kaikuu kaikkoava korkojen kalke. 

Synkkää. Vitun synkkää. Kaikkien kyyneleiden lomassa ainut onni oli tutustua itseeni. Kuka olen, minne menen ja miksi. Ja minkä tähden sydämeni hakkaa tälle maailmalle ja näille ihmisille. 

Yössä on onnekseni valoja. Värivalojen taivas, joka päiväsaikaan muuttuu harmaaksi helvetiksi. Yö. Silloin hengitän vapaasti ilman ihmisiä.

Vapaus olla ja hengittää. Vapaus ajatella juuri niinkuin haluaa. Vapaus laulaa, vapaus tanssia, vapaus huumaantua hetken valoista, vapaus.

Säikähtäneet naakat pyrähtivät lentoon. Huone muuttui kaaottiseksi, joka suuntaan väilyviä varjoja. Ulkona ollut valo katosi. Ei enää varjoja. Ei lintuja menneisyydestä. Vain pimeys. 

Lohduttava pimeys hiljaisessa huoneessa.

23.11.2017

 

Uskokaatten kun sanon

 Panen paljon näihin sanoihin

Sinun sydämesikin kenties kulkee panttina näistä kaupoista jotka solmin itsensä saatanan, nimettömäksi jääneen aivosolujen luomuksen, kera.
Tämä herra oli hirviö, vaikkakin muka hyvää haluten ruoskansa sivalsi nahkaani minuutti minuutin jälkeen.
Loppumaton pakkohuuto palo - Nälkä - saada muokattua todellisuudesta koskematon kokonaisuus, jonka täydellisyyteen ei löytyisi vertaista. Ja yrittäminen ei kannata, jos tulos ei ole paras kuviteltavissa oleva.

Kuolema kulki kannoillani päivästä toiseen ja nyt olen hyväksynyt sen olemassaolon. En aio siihen alistua. Ja taistelu vie minut hautaan.

Mikä on sitten runoni, sieluni kirjaimin kuvitettu laulu elämän kauneuden suopeudesta, kaiken kaaottisuudesta ja silmien sulkemisen ihanuudesta. Se jää nähtäväksi.

Uskoakseni elämä erikoistaa yksilöitä elämään elämäänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Entä jos mieli toimii junan tavoin. Entä jos sen raiteet eivät suostu kääntymään kerran suuntansa valittuaan ennen seuraavaa tasoristeystä. Junamieli, rautateiden hirviö, kaunotar ja luomus toisesta todellisuudesta suutelee päivittäin kaulaasi juoden elämänenergiaasi, suudellen ahnaasti solujasi niillä mielikuvilla, mihin vain ikinä suostut alistumaan. Mikä on oikea todellisuus?

Kenen todellisuuden valitsen, minua ei ole. Vain hetkellisten kytkeytyneiden hermokimppujen kemiallinen tuotos vallitsee tätä elämän leveää tietä kaventaen ohituskaistat väistämisvelvollisiksi. Koko ihmisen suuren sielun laajuus vapautuu hiljentyneessä mielessä. Koska saan tavata elämän? Vai viekö tuo ajatukseni minut seuraavaan hullun vuoristorataan, pieksäen jokaisen säveleni alistuneeksi alistetuksi uhriksi, jonka toiveilla ja haluilla ei ole mitään väliä.

Hyppään haikeuteen. Hiljaa.
Olen, hengitän, vaaliva taivas ylläni sormeni kaivavat multaa.
Elämäni ristiriitaiset säkeet saostavat mieleni pohjalle mustan liikkumattoman tahdaksen. Hämmentävät sanat toivovat hiljaa ristien multaiset kädet.
Matkani kipujen keskellä antaa minun olla ihminen.
Kivuttomana tyytyväisenä kylläisenä sinun ei kannata minun mieltäni kuulla.
Riittämätön. Sitä minä olen, sitä sinä olet, sitä kaikki on. Paitsi ne, jotka ovat alimmaisilla askelmilla. Paitsi ne, joiden puoleen voi kääntää sympatiansa. Paitsi ne, jotka eivät ansaitse rakkautta.

Kaikki riittämättömät siis yhdistykää, tehkää maasta taivas, antakaa sille sydämenne, ja tehkää niin kuin oikeaksi koette. Kenen oikea oikean määrittää, on aivan omassa päätöksessänne. Sanoistanne löydätte kiertävät totuudet, kaukaa haetut selitykset vanhojen tapojen suosimisesta. Mielistänne voitte kuulla sellaisia valheita ja totuuksia, joiden painoarvoa joudutte punnitsemaan harkiten käyttäen voimavarojanne uskottomasti itseänne varten.

Jos hiljennyn ja uskon asiaani, mitä se tuo itse kenellekin. Ja mikä on asiani. Ja miksi.

Hiljennyn ja nukun. Hiljennyn ja oksennan. Hiljennyn ja hiljennyn.

Proosauden loputon aika, kuitenkin todellisuus saavuttaa

Mä istun Leonardin kanssa. Se laulaa lauluaan. Hallelujaa taivaskansa kuinka olettekaan.

Mä istun Leonardin kanssa. Toivon jonkun olevan vierellä. Olisin voinut olla. En halunnut. Ja mä toivon taas maailman vaihtuvan toiseen.

Toinen kaikkeus. Toinen todellisuus. Toinen tuleminen ja toinen elämä. Minä tiedän ja luotan ihmeiden lamaavan henkeni. Hetkien valossa vetämättömät henkäykset vahvistavat rintani kaarta.

Maailma on meidän. Sinun ja minun. Sinun ja minun. Sinun ja sinun. Minun ja minun. Maailma on enemmän ja vähemmän. Maailma on valo ja aikojen koitto. Maailma on universumin sydän, matka kaikkeuden tuuleen. Matka avaruuden sitoviin säkeisiin. Maailma on sinun hengityksesi ihollani iltaisen aurinkotuulen alla.

Tähtitomun vielä leijaillessa kuljetan silmäni pitkin ihosi matkaa. Pidemmälle. Syvemmälle. Kovempaa. Elämä huutaa avoimista ovista ja ikkunoista. Nekin pitäisi talven tullen tiivistää. Niillekin pitäisi jonkun sitoa oma aikansa. Suudella. Rakastella. Tehdä työnsä suuremmalla rakkaudella. Ilolla. Enemmällä siirrännäisellä, niin että viimein henkäys kulkisi lävitse kaikkeuden. Että rauhan aika kulkisi pitkin seinien säikeitä, että elämä voisi olla parempi teille, meille, kaikille kulkijoille, kulkeville.

Kanssakulkija. Ohimennen kaikkeuden suurin jätkä. Isä ja kaikki lapset. Jokainen lapsi, jokainen hetki.
Jokaisen maailman jokainen toivo. Ole ja elä, hengitä ja höngi. Ole ja elä. Olkoot kanssasi sellaiset henget ja voimat, joille ei vertaa. Suojelkoot lähteneen pojan sielua suurempi airut. Antakoot rakkauden valon lentää ja koskettaa kaikkien ihmisten poskia. Koskettaa. Ihoa.
Koskettaa

Voisitki kuvitella koskettavasi sen miehen kaipaavaa ihoa. Hyväillä hänet uneen, rakastaa häntä ehjäksi? Voisitko kuvitella antavasi sille naiselle kaiken rakkautesi, niin että suostuisit kasvamaan ulos kaikista kuoristasi, voittamaan kaikkeuden nälkäisimmät pedot, koska rakkaus kulkee vierelläsi vahvempana kuin koskaan.
Voisitko kuvitella meneväsi sellaiseen pimeyteen, minne vain harva uskaltaa. Minne vain harva haluaa katsoa, minne vain harva haluaa.


Olethan vielä minun sillä minä olen sinun. Sillä sinä olet minun, sillä ei ole muuta kuin me; Olethan rakkaus; olla tänään rinnassani, kun tuo yö koittaa aika uuden

Voima

Rakkauttani repivät; Todellisuus, kuinka minä olen täällä sinun luonasi tänään enkä pääse pois; Minun sydämeni on vallattu; Minä olen vihreä punainen sateenkaari, kaikkeuden ääni ja Väri.

Marmorinen pintani kaipaa kosketusta, jotain mikä sen muuttaa jälleen eläväksi

Kotka vai leijona

Olenko minä mitään

Olenko minä sitä minä tätä

Onko minulla elämää

Onko minulla tuota

Onko minulla tätä - minulla on nälkä kaikkialle

voittaminen

Voima minun suomeni kirjasta

Syvyydestä kuuluva Ääni, joka kertoo että minun täytyy saada lisää

suussani kiehuu 8.11.2017

Hetken ylistys

Oletko kanssani? Kuuletko kellojen lyöntejä seuraavat kaiut hiljaisessa temppelissäsi? Mene kanssani iäisyyden kerhoon ilman pelkoa huomisesta, toivoen maailman armoa kaikille rakkaimmillesi. Sinun on aika ja sellainen nöyryys, minkä voit kuulla aikojen kelloista. Oletko vielä kykenevä uskomaan enempään ja kaikkivoittoisaan rakkauteen ilman turhan itkun kaikua seinien sisäpintojen tasoitetuissa kaikupinnoissa.

Olen sinun olet minun, maailma on meidän voittoisa matkamme ja kaikkeuden väreissä voi punoa tuhansin suudelmin koristeltuja vaatekappaleita. Solujen ikiaikaisessa rakkaudessa laulaa ikuinen laulu; kuinka voittamaton rakkauden säe voikaan olla. Puhdas usko elämän voittoisaan lauluun.

Sinun maalaamasi

ristipistoin sitomasi

kyyneleideni koristama

iäisyyden kangas.

Se liehuu ympärilläni. Se liehuu ympärilläsi. Se on sinun sisälläsi enemmän kuin tahtoisit, enemmän kuin uskoisit.

Uskotko? Uskotko? Uskotko?

Olen sinun.

Kaikkeudelle annettu uhrilahja laulaa suureen ääneen, jokaisen sieluun on sidottu aikojen nahkainen vaate. Nälkäinen punainen vaate. Ruskea, maadoittava hiljainen tuoksu kiirii aistieni päätepisteisiin. Olen kaipaamasi rauha ja iäisyys. Olen enemmän kuin se valo, minkä voi tuhansin silmin todistaa. Olen enemmän kuin tähtien loiste ikuisuuden taivaan alla. Olen sinun allasi tapahtuva ajan polte ja matkan tapahtuva aika. Hetki.

Lisää yhtälöön rietas maukas lihasi tuoksu, äänesi toiveita herättävä punainen särö; huokaus illan tuoksinan jatkuessa sisältäsi laulaville lintujen kuoroille, matkan ikuisuuden jatkuvalle.

Matkan ikuisuuden jatkuvalle.

Matkan ikuisuuden jatkuvalle.

Tähtien polte, tuntematon ihanuus laulamassa elämääni valoa ja toivoa. Matkaa. Ihanaa valoa. Valoa. Valoa. Valoa. Ihanaa valoa.

Tule lähelleni. Hiljaa. Hetken pedin kerälle kierin viereesi pyörin laulan ja kierin kera silkkisen nyörin tanssijan askeleet kauas kantaneet väsyneet todellisuudet ilman sinun matkasi aikaa. Aikaa ilman todellisuutta. Yhtäkään todellisuutta. Yhtäkään todellisuutta. Yhtäkään. Todellisuutta.

Olen kanssasi nyt ja aina. Olen tuleva ja menevä, matkassani muassani suurempi toivo, laulu ikuisuudesta ja matkan ajattomasta viennistä. Aalto saavuttaa hiljaa kantaa simpukoita santaa. Antaa viimeisen silauksen sellaisen todellisuuden äänelle, joka tahtoo sinun sydäntäsi koskettaa. Koske sydäntäsi hiljaa, anna toivon kukkia pieneen kukkaansa, anna sielun laulaa, anna köynnösten kasvaa ja kasvaa, niin ettei enää koskaan voi pysähtyä sellainen hetki.

Surullisen miehen tunsit aikanaan sitä katsoit, sen matkaa, sen polkua, sen surua ja sen kulkua. Surullisen miehen sydäntä, lämmittää nyt hetken peti. Ei aika, ei toivo vienyt juuria irti, pois, minnekään.

Ei aika, ei mikään.

Ei aika,

ei mikään.

8.11.2017