Tillintei ja Toinen Todellisuus

Vaeltelin siinä kaupungissa ja jäin hetkeksi aloilleni. Oli hyvin hiljaista, kaipasin muutosta, vaan en vielä ollut siihen valmis. Ikkunassani toistui sama näkymä. Lumi satoi maahan. Lämpötilasta tiivistyneet ilman vesimolekyylit peittivät maailmaa. Oli kovin rauhaista.

Kelloni tikitti. Seinä kaikui vastaten kellon kaihoon. Edessäni näköradio toisti avaruuden kuvitteellisia maisemointeja. Mieleni oli väsynyt.

Kuvat vaihtuivat ympärilläni heijastelevasta todellisuudesta toiseen. Kokonaisen valovuoden odotus oli lähelläni; päättymässä; antamassa viimein armollisen halauksensa.

Kosketin eri todellisuuksien sivuja. Annoin niiden virrata lävitseni yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes todellisuus ei käsitteenä enää voisi toimia; kunnes itse olisin ja todellisuuksien väliset rajat haihtuisivat.

Oli aikaa siitä, kun tulin kaupunkiin. Tanssikengät, kaikki. Monia sieluja, monia kadonneita ja löytyneitä. Monia eläviä kokonaisuuksia, joiden matka läpi tämän elämän oli valaisevaa katsottavaa.

Aika. Ihana aika. Kulkeva kulkuri, matkalainen rinnallani. Jopa voisin sanoa: hyväilevä rakastaja ja armollinen kumppani. Arvollinen.

Sivuutettuani ensimmäiset ajan kauhut, ne vääjäämättömät muutokset kaikessa olemisessani, valo tarttui pimeyden matkalaiseen. Loisti rikki sen kauhulla kudotut sokaistumista estävät verkostot.

Nyt, kuin keväisessä koivu-aariassa, samainen valo siivilöityy fotoni kerrallaan tuhansien vehreiden lehtojen kamaraan. Tuhansien hyytyneiden vesimolekyylien peittämiin vehreisiin lehtoihin. Todellisuus on täällä ja elää sykkien vahvoissa ja heikoissa.

Todellisuus ja elämä, matkakumppanit ajassa. Leikkien rationaalisten käsitteiden irrationallisessa virrassa. Hukkuen ja löytyen. Ollen osa minua ja sinua. Kadoten kauan löytymättä olleen luota tullakseen vihdoin löydetyksi.

Mikä on sinun sydämesi sana tähän kaikkeen? Oletko oikeutettu onneen ja rakkauteen; oletko se, joka voi hengittää samaa ilmaa kaikkien kera välittämättä tuskaisista sävelistä; antamatta niiden sokaista todellisuutta ja aikaa.

Mikä?

Kello eteni ristipistoin kutoen seinälle verkkoaan. Toinen toisensa jälkeen he hukkuivat ajan hämäriin, toinen toisensa jälkeen.

Kello jatkaa. Aika haihtuu. Galaksit kulkevat. Todellisuudet juoksevat vallattomina, ajattoman villeinä, kastehelmien värjäämällä niityllä. Niitty kulkee kanssani.
Kuljetko sinä kanssani?

Rinnakkaisten todellisuuksienkin valossa huomaan ikiaikaisen rakkauden olevan läsnä; Muokkaavan hermopäätteideni ratoja lupaamalla olla läsnä aina.

Rakasta minua niin minä rakastan elämää.

Tämän todellisuuden aikasimulaatiossa olen osa kaikkea. Ajallinen matkani yhtälöityy suurempaan; linkittyy aina universumin alusta loppuun ja taas takaisin. Energia kulkee rinnallani, sen tuhannet säikeet verkottuvat vieressäni, aivan solujeni pinnoille asti.

Joku riisuu totuuden. Riisuu ajan. Vapauttaa kahleet olla todellisuus. Moniulottuvuuksien simuloidussa kokeellisessa meressä aika tapahtuu. Sen punokset kultaavat kohtaavan todellisuuden havainnoijan. Olen aika, riisuttu ulottuvuus. Meren liike aaltoina pinnallani. Olen olemassa siksi, koska sinä olet olemassa. Ilman sinua olen pois.

Ilman sinua minä haihdun. Anna minun siis kulkea vapaana uomaani pitkin, täyttää merten vaativat uumat vastasyntyneen raikkaudellani. Anna minun olla elämä ja kaikkeus; aika ja matka; tuhatvuotisen taipaleen alku ja loppu; anna minun olla se kaikki, mitä sinä olet minun kanssani.

Olen uni. Rauhoittunut sininen aalto. Pysähtynyt syvän meren huokaus

Matkan taasen jatkuessa hengitän sairastunutta ilmaa. Sen luoma kollaasi solujeni verkkokalvoille sisältää energiakenttiä repiviä visuaalisia raiskauksia. Tiedän olevani jälleen hengissä, sillä kipu leikkii meissä.


9.12.2017