Dinosauruksien aikaan

Katso katso kuuletko taivaan tuiskeet

Kuiskeet salaiset suloiset laelta sen

Jade /i/timantti/i/ elämän valona

Yksi maailmankaikkeus talona

Sulosointu lepäävä lintu

Punarinta, satakieli, tuhatkauno

Syvin salaisuus, syvin suloisuus

Sinun hymysi lailla tuikkivat tähdet miljoonissa lukemattomissa saduissa

Miljoonissa

Loistavissa

Ikiaikaisissa

Ajattomissa

Katso, me olemme dinosauruksia

Ja vihdoin pääsemme lepoon

18.4.2018

Purppuran yö

Katso,

Minä tiedän meneväni ja tulevani
Olenhan sinun haamusi sumuisessa yössä
Vaeltelen unetonna kaupungin rauhoittavissa valoissa ja hiljaisuudessa
Puhuen ääneen sinun nimeäsi

Hullu päivisin
Vapaa öisin

Selkääni kaiverretut siivet nostavat minut korkeuksiinsa
Enkä tarvitse kaitsijaa
En sinusta enkä valtiosta enkä poliisista
Tanssin läpi katujen ja teidän epätoivoisten pelkojenne

Minäkö hullu, hahaa,
Sallikaa nauraa ja osoittaa sormella

Vitsien kertojat eivät edes tajunneet olevansa vitsikkäitä
Ne luulivat saaneensa todisteen logiikalleen
Ja raahasivat jälleen yhden siivetönnä itkemään vapaaseen vankilaansa todellisuuden säkeissä kirjoitettuihin säveliin

Liennyttävä aalto kulki nurkan takaa
Se maalasi pitkin vedoin graffiteja teidän häkeltyneisiin naamoihinne
Kuinka nauru oli vain irvikuva ilosta
Pienten pentujen pilkkalaulua toisen onnettomuudelle
Punainen pullo vaihtui vihreään
Se oli samettista maalia
Peittäen kaikki kaupungin luodot ja betoniset metsät
Ihmisen kulttuurin luurangot
Hiljaa laulavaan samettiseen unohdukseen
Ja aika oli mennyt

Niin lauloi
Niin lauloi ja toistui sana
Sana, joka soitti vahvana olkiemme päällä
Sumuisessa yössä suudellessamme maailmanlopun ravintolassa

Ilta toistaa itseään
Elämä toistaa itseään
Kaikki toistaa itseään
Sinä, arvaa mitä sinä teet

Syyttävän sormen ivalaulun vaihduttua kehittyneemmässä neokorteksissa retoriseksi kysymykseksi
Alkaa leikki
Leikin nimi on
Arvaa kuka:

Hengitin eilen taas vaivalloisia hengityksiä
Koneiden tuomat eivät sovi elämääni
Veri purkautui yskäni sekaan
Vaan ei minulla ole sanoja siihen

Katson, kuinka jokaista tiiltä kotonani, maassani
Maailmassani
Nuolee teidän hullujen lähettämät liekit
Ja te hyljeksitte minua, kun haluan pois helvetistä


Leikin loppu.

Elän yössä
Matkustan tässä kaikkeudessa ja kuuntelen
Matkustan ja kuuntelen
Matkustan ja kuuntelen
Kuuntelen äiti Venäjää, rauhoittakaan hän ylpeilevän, hölmön poikansa
Kuuntelen Amerikkaa, vapauden naista, rauhoittakoon hän kerskailevan, typerän poikansa
Kuuntelen raiskattua suomineitoa, jonka käsi jätettiin tervehtimään fuhreriä. Lepyttäköön hän uhmakkaan, pösilön poikansa

Kuka lepyttää ne hölmöt tyttäret

Kuuntelen tätä maailmaa. Kuuntele maailma minua.
Kuule minua, maailman sielu, sellaisina öinä, kun puhun puhtaimmasta sisimmästäni ja sanon mitä tarkoitan.

Kuuntele minua, oi pyhä kaikkeuden äiti. Lepytä typerät poikasi

Kuuntele minua, oi kaikkeuden isä.
Anna tytöillesi armahdus vihastaan

Kuuntele rakas, kun kerron

Kuuntele

Vaikkei minulla ole kerrottavaa

Sinä olet minä
Minä olen sinä
Olen, ja kiitän saadessani olla
Olet ja pahoittelen kokemaasi
Olet ja kiitän sinua
Olen ja pahoittelen minua
Olet ja kiitän minua
Olen ja pahoitten sinua

Jokainen ohilyöty hetki ihanan kaaottisessa kaikkeudessa on kuin suloisten ruokakellojen kilinä maaseudulla heinänteon aikaan
Järven pinta rikkoutumassa veteen hyppivistä lapsista
Idyllinen todellisuus, jota kannetaan nyt kaupunkiin

Sinne täytyy saada sama riemu.

Kiitos. Mutta nyt tahdon ruokaa.

Mielipuolen matka yksinäisyyteen köytettynä
Sirpaleet sisälläni vaativat elämää
Kokemuksia, rakkautta
Naista
Sirpaleet sisälläni huutavat sinua
Enkä ole armollinen sinulle

Nainen, sinä olet vastaus öideni kipuun
Lääke, jota kaipaan
Ja samaan aikaan
Vihaan sinua omasta ymmärtämättömyydestäni

Yö.
Se saapuu aina uudelleen
Maalaan siihen sinut ja minut
Kaksi nuorta ja kaunista
Niillä on kädet toistensa kädessä
Ja ne katsovat sumuista kaupunkia
Puistonpenkillä helmeilee väärinpäin kääntynyt kaupunki
Salainen kuiskaus
Lupaus
Tulevaisuudesta saavuttaa

Ole minun niin olen sinun

Jatkuva kuiske
Jatkuva ääni
Jatkuva hulluus
Epätoivo
Jatkuva

Olen sinun, ole minun

Vaan nyt ei puhuta minusta
Maailma, se laulaa
Kauneudesta kaikesta
Maailma, se laulaa
Tavoittaa
Sanoittaa
Hiljalleen
Hiljalleen

Lapsen nauru valaa pimeään sateenkaaren värisiä polkuja

16.4.2018

Viimeinen runo

Tänä iltana kaikki on hiljaista

Kellon lyöntejä sävyttää Saari
Sen ideologia
Sen vapaus ja inhimillisyys

Tänä iltana kaikki on silti hiljaista
Hengitän vapautta keuhkoihini
Hengitän elämää ja toivoa

Jokainen askel pimeyteen tuntuu hyvältä

Nälkä ja jano ovat ja ovat
Mitä lie
Minulla on silti toivo
Minulla on tulevaisuus
Ja minulla on menneisyys

Minulla on kaikki
Ja ei mitään
Tragikoomisia asetelmia
Jeesukselta, syntipukki kaikelle
Eipähän tarvitse itseä syyttää
Jumalalta, siellä se aina keikkuu
Katselee ja hymyilee, kaiketi
Ainakin niin on hauska ajatella
Saattaahan se näyttää kieltäkin
Buddhalta, vakaana seisoo askeettisessa sotisovassaan maailman loppuun saakka
Olemisen pyhyys seuranaan
Saatanalta, se manaa ja palvoo tätä maailmaa ylitse muiden, ruokkii tiedonjanon hulluutta ja edistymisen portaita.
Minulta, joka juuri itseni ylensin kuolemattomien joukkoon kahden hullunihanan lapsen isänä ja yhden ihastuttavan naisen miehenä, vaikkei se tapahdukaan perinteisessä merkityksessä.

Olen täällä tänään. Olen ja elän
Huomista en tiedä
Huomista en palvo
Huominen on seuraava joka tapauksessa
Ja jos se ei niin teekkään
Miksi sille turhaan antaisin elämän nyt
Haavekuvia, tuuditan itseni silti uneen
Kauniilla maalauksilla tulevaisuudesta
Perheellisen miehen matkasta maailmalla
Perheellisen miehen matkasta lasten kanssa
Perheellisen miehen matkasta naisen kanssa
Perheellisen miehen suruttomasta ajasta
Ja perheellisen miehen laulusta vain perheelleen

Kiitos
Jumala, saatana, buddha, jeesus, ja minä.
Tai sinä.
Joka tapauksessa, sinä, joka näet, luet, kuulet, tahdot, tunnet, elät, koet.. ...minulla olisi sinulle yksi pyyntö. Älä ole ankara itsellesi. Rakasta ja usko elämän mahdollisuuksiin.

12.4.2018

Runopäiväkirja 20.3.2018

 Tiedättekö, miltä tuntuu istua tyhjiössä

Jonka ainut ääni muistuttaa lasten naurujen kaiuista

Tiedättekö, miltä tuntuu istua yksin tyhjiössä

Nähden kaikki ympärillään

Nähdä ilmeet, nähdä eleet.

Tiedättekö, miltä tuntuu hukkua tyhjyyteen

Merkityksettömään mereen

Joka hiljaa huokaa vain kaikonneen maailman kaikuja

Tiedättekö, miltä tuntuu jättää puhelin odottamaan löytäjäänsä

Ja kävellä itse pois

Tiedättekö, minkälaisen matkan verran

Elämä on hyvä

Ja tiedättekö, milloin sen tarkoituksena on repiä aina auki uudelleen ja uudelleen ne samat vanhat haavat

Joihin ei haluaisi enää kajota

Tiedättekö, miltä tuntuu uskoa ihmeisiin ja nähdä joka päivä jonkin todistavan päinvastaista.

Tiedättekö.

Sisältäni käveli nuori poika

Se jätti puhelimen makaamaan laivan kannelle

Ja käveli itse pois.

Tiedättekö, se sattuu. Tiedättekö, kuinka kyyneleet ovat vuodesta toiseen vuotaneet, niin että niiden tilalle toivoo jopa kuolemaa. 

Tiedättekö. Se on raukkamaista. Tiedättekö, luonto.

Se sanoo kuitenkin, ettei kenelläkään ole varaa arvostella toista.

Tiedättekö, armo. Sen kultaiset sulat ovat kaunista katsottavaa. Kuinka se laskeutuu kaikkeuden syleilystä antaakseen itsensä sinulle.

Allekirjoittaneena, istun laivan kannella. Olen taas jatkanut. Liian pitkään. Väsymys. Voimattomuus. Kehon läpilyövä ärtymys ja alati kalvava ikävä niiden ainoiden luo, ketä oikeasti kaipaa.

Eikä sellaisia henkilöitä ole enää olemassa. On vain tyhjyys. Läpikalvava, luotaava, raastava tyhjyys, jonka voi pukea kaikkiin mahdollisiin vaatteisiin ja aatteisiin, eikä se koskaan, ei koskaan, silti lopeta olemistaan olemassa. Jokainen sana, teko, ele, ilme, askel, lihaksen liike; vain tyhjyyden poistamista.

Tiedättekö, mitä ovat kyyneleet? Ne ovat niitä, joiden vuodattaminen vaatii sellaista rakkautta, jota ei kykene ottamaan vastaan. Tiedättekö. Se rakkaus, jonka isä antaa lapselleen. Jonka luomakunta antaa lapselleen. Jonka kaikkeus antaa lapselleen. Se rakkaus, joka on olemassa armollisena jokainen hengittämämme epätoivon ja toivon sekunti.

En voi viedä sinua sinne, missä olen ollut. En voi antaa sinulle kaikkea sitä, minkä näen. En voi antaa sinulle rakkautta, kykenemättä sitä kokemaan. En voi ja en voi. Ja voin kaiken ja enemmän. Voin tuoda sinulle tarhat niine hulluine hetkineen, voin tuoda sinulle kokonaisen universumin kokoisen kuvan tämän maailmankaikkeuden olemuksesta. Se vain edellyttäisi, että elämä olisi tapahtunut toisin.

Nykyinen poika, stressin ja unettomuuden runtelema kurja. Se vain katsoo, kuinka maailman sivut vaihtavat paikkaansa. Se vain katsoo, ja toivoo - parempaa maailmaa. 

Se sai sen ja väsymys voisi ottaa osakseen. Viimein tuudittaa uneen. Helliä äidin lailla lasta kehdossa uinuvana. Antaa hellän suudelman, ja kaikki kaatuu vihaan.

Jos kosket minuun, minä en sula. Minun sisältäni sulaa ainoastaan tulivuoren aikaa sitten kivettyneet suojakerrokset. Minun sisältäni nousee feeniks, vaan se ei tahdo puhaltaa tulta ja elämää. Se tahtoo vain nukkua @laivassa saksan satamassa 20.3.2018 klo 1.38

Kuin näiden vuosien juoksu

Hiljaisuuden kehrä sydämessä

Hengityksen äänet

Sanoman olemassaolemattomuus

hurina

täyttämässä kehää

elämän valovärileikki makeuttamassa 

löytyneiden kirjainten maailmaa

Yksi hetki, pyyntö

hullu huokaus ihojen maailmasta

Sanoman olemassaolemattomuus

syvin, sisin, tärkein

sydän soi ja sen soitantaan

on elämän lapsen hyvä nukahtaa

4.12.2022 klo 21.49