Valonkantajako

No eihän tästä ny mitään tuu

Valot on päällä, yössäki kuu

Miten sinne valoa näytät

Yltäkylläisyyteen

…

Heinäpellon luona

Tämä pieni luojan luoma

Ajatuksissaan vaan

Tässä seisoo ja sekoaa

Vaan sanoituksissaan

Valona kipinän lyönti yön siltaan

Tähän iltaan sammal kuiskaa

Katso katso kuinka paju huiskaa

Lehdillänsä koppakuoriaiset

Luo vihreää valoaan

Mikä minä olen muka tarjoamaan parempaa

22.12.2023 

Viitapiiri Open mic - aiheesta valoa.

Olen illuusio elämästä

Vihreän ruohonkorren humina kesäisessä auereessa

Pojan pienen kokemus kätensä savessa

Kuinka hiljaa kulkevat taivaan pilvet 

Ja

Kuinka nopeaa vaihtuukaan aika

Taivaisiin kurkottava, vihreys, vehreys

Kuinka me haluamme olla aurinko

Maatuneita korsia, katkenneita oksia

Ruskea homeen laidun

Pienen pojan jalanjäljissä orastaa

16.7.2021

Yö

Etääntynyt kaiketi kaikesta. Uskoisin sen ihmisen olleen jotenkin kaikonnut mieleltään. Hänen vastauksensa kipuun oli yksinkertainen: vain pieni sana tuonne toiseen todellisuuteen.

Vaan kysyessäni sanaa sain vastaukseksi hiljaisuuden ja ajan ahdistavan tuijotuksen, jolla ei ollut selvästikään periksiantavuutta takanaan. Ajan silmät katsoivat minua. Toivoin näkeväni niissä sääliä; että viimein joku tunnustaisi matkani raskauden ja että minulla viimein olisi se syy, miksi olin päätynyt lopulta luovuttamaan, olemassa ulkopuolellanikin.

Luultavasti aika vaihtui. Sen silmät eivät olleet enää ajattomat. Niiden olemukseen tarttui kuvitteelliset entiteetit; saatana tarttui olkapäästäni ja kysyi: nautitko poikani elämästäsi? Ei sitä sinun nautinnollesi tehtykään. Ainoa mahdollisuus on uhrata itsensä.

Kuunnellessani olkapääni muuttui, luutui, sen toiminta estyi. Olin matkalla kaukana menneessä. Lukiessani Edgarin matkoja ajassa, paikassa ja todellisuuksissa olin tullut jälleen lähemmäs paikkaani. Katselin paikkani tyhjyyttä. Hylätyn istuimeni vallanneita köynnöksiä ja kasvustoa sen päällä. Tuulenvire tanssitti kauan seisonutta ilmaa ja sen partikkeleita kirkkaiden lävistäjien tunkeutuessa tuohon hylättyyn paikkaan. Aikaisemmin tiesin olevani kotona.

Nyt olin tullut vieraaseen paikkaan, jonka aika itsessään oli jättänyt.

Lasien pielissä olevat seitit, pintojen ajan sametti, koskemattomat pienet kynttilät, jotka olivat aikanaan ikkunasta loistaessaan luoneet toivoa pimeään. Nyt kaikki tuossa tomuisassa tilassa oli lakannut olemasta.

Hidas väre kulki läpi olevaisuuden.

Sellaiset väreet saavat alkunsa kaikkeuden sydämessä, kaiken synnyssä. Väreet, jotka ravistelevat kaiken olevaisuuden olemusta ja samalla niitä ei tarkinkaan kokija meinaa kyetä havaitsemaan.

Väreeseen tarttui tomujen aika. Kynttilöiden värin perusolemus muuttui tuhannesosasekunnin ajaksi ja kaikki oleva äkkiä tuli näkyviin. Vain hetki, ja se oli kaikki mennyttä. Hetki. Ikkunasta kajasti alkava yö. Hihani huuhtoi ikkunalaudan pinnan ja kynttilä löysi tiensä toivoa luomaan. Pieni kynttilä. Koko olevaisuuden yössä loistamassa omaa pientä valoaan.

16.4.2022

Laitamailla

Suodun elämän rippeet

Kutittavat kainalossani

Vallan vallattoman viikarin

Vapaus vaalittuna

Onko suruni vain kehoni hetken kemiallinen tuotos?

Elämä ja sen salaisuus

Lepääneekö lie

risaisissa kengissä ja lapsen naurussa

Tanssivassa hangessa ja tuulen laulussa

Sydämen salaisuus

Anna ja tanssi, sun laulusi määrää

Laula ja tanssi, sun annettavasi määrää

Ei kukaan muu, kuin sinä itse määrää

Hiljainen rakkaus

Huokaus äärimmäisillä korallisaarilla

Kuulin sen tuhansien kilometrien päähän

Maailmani, olkoon se litteä tai pyöreä

Kantakoot sitä elefantit tai sinun harteesi

Tähtien sade jatkaa näkymistään

Lukemattomat värisävyt niin kaukana

Nyt istun tänään tässä maailmassa

Avioituneet pariskunnat keskustelevat elämästä

Teekuppini odottaa kosketustani itämaisen hauduttajan vierellä

Estetiikkaa ikkunalaudalla

Siirsin heidät sinne

Pariskunnat jatkavat olemistaan

Menin menneisyyteen

Tunsin, kuinka aiheutin uuden pettymyksen eräällä satunnaiselle kohtaamiselle

Ehkei sillä ole väliä

Ehkä sillä onkin

Isäni kotitalon kylpyhuoneen seinät elävät

Niiden rakoihin pesiytyy kenties uusia elämänmuotoja

Joita kosteus hellii ja hyväilee

Olen yhden kohdan revennyt laulu

 

Isä vol 2

Hiljainen huone

Syventyneenä kaikkeuteen

Huoneen hiukkaset tervehtivät

Antavat tulijalle rauhan sydämeen

Villinä juoksevat lapset sielun käytävillä

Unohtuneet perheet ja yhteiset retket

Vuosien yksinäisyys

Hiljaisuus

Kaikonnut perhe

Elämän virta jatkuu silti vakaana kuohuna

Maailma huutaa lastaan luokseen

Tule ja sula kuoresi kera

Anna sydämesi lentää ja riehua

Vapaana, vapaana

Tule purotaimenten luo

Kun syksy on paikallaan

Kumarra luontoa ja ota vastaan sen marjaisa lahja

Yksi luonto, vapaus

Yksi elämä, vapaus

Yksi kaikkeus

Vapaus

9.11.2018

Oleva

Kysymykseni luonne,
Se ei koske tämän maailman rakennetta
Sen syytä
Sitä että miksi joku tapahtuu
Tai on tapahtumatta

Ehei, se ei koske myöskään sinun nimeäsi
Tai sitä,
Mitä teit eilen
Tai tulet tekemään huomenna
Tai joskus

Kysymykseni luonteeseen
Siihen voisi punoa kaikkinaisia käsityksiä
Loogisia sidosteita todellisuuden oletetuista rakenteista
Ja sen voisi laittaa käsittämään kokonaisen elämän mittaisen tunneskaalan

Niin, siihen voisi

Pitää kuitenkin ehkä kysyä
Minkälaisella ajatuksella olette täyttäneet mielenne?
Kas kun kysymyksen asettelussa on tärkeää myös,
Keneltä kysymyksen kysyy

Kuka, siis ken, on ennemminkin erilaisen mahdollisen todellisuuden kantaja, kuin että olisi personoitu nimellä ja työpaikalla ja menneisyydellä.
Tottakai tosin nekin ovat osa kokonaisuutta

Toki on aina kukasta itsestään kiinni, minkälaisen mahdollisen tuulen se kykenee sietämään ja kestävätkö sen varren rakenteet hedelmiensä painoa. Olettaen tietenkin, että kyse on hedelmöivästä kukan kantajasta. Ilman hedelmiäkin voi kasvaa ja kukoistaa.

Onko sitten mahdollista jollain tavalla saada selville, minkälaisesta kysymyksestä kenties tässä olisi kyse? Joku voisi väittää vahvasti, että: ei, tämä on pelkkää huuhaata ja sanahelinää. Miksi sitten kirjoittaa teksti pohjaten se kysymykselle, jota ei suostu edes kertomaan?

Onko siinä enää yhtään mieltä, tai järkeä? Tämän kysymyksen asettelijalta täytynee kysyä, että mikä sen todellisuuden nimi on, joka kantaa harteillaan juuri oikean mielen ja järjen; todellisuuden, jonka olevaisuus perustuu juuri oikeaan logiikkaan ja mielenmuotoon. Vai onko sillä nimeä ja miten me muutkin voisimme kenties nähdä sen todellisuuden, johon kysymyksen kantaja perustaa olemisensa?

Oleva. Siitä tämä kaikki alkoi. Olen siitä varma. Ja voin uudestaan ja uudestaan palata alkuun - jos sellaisen käsitteen voi ottaa käyttöön ihan vain tekstillisen ulottuvuuden vallitessa - katsomaan, että kas, juuri näinhän se on... Entäs sitten, mihin tämä kaikki päättyy? Miksen voi juuri nyt mennä katsomaan, että mihin se päättyikään. Silti, väitän, että kaikki päättyy olevaan.

Missä on se alkuperäinen punainen lanka, jota nämä sanat lähtivät kiinnostuneina tarkastelemaan; vertailivat ja maistelivat pienet tämän todellisuuden luonnetta ikään kuin lupaa kysyen paljastaa suurin salaisuus. Kiihottuivat ja olivat alastomina toistensa edessä, vain pukeutuakseen jälleen oman luonteensa mukaisiksi. Niitä ne sanat ovat, kulkevat rinnallasi, kertoen päivästä toiseen sinulle, mitä näet, koet, haistat, maistat... Kertoen sinulle, kuinka olet elänyt elämäsi sen enempää syyttämättä tai puolustamatta.

Ne näyttävät, kuka sinä olet.

Mutta missä se kysymys? Se polttavan harras kysymys, jonka tähden on luotu uusi todellisuus, jonkinlainen jumalten leikkikenttä. Tai jalkapalloareena.

Kauas, jotakuinkin kauas, voisi ajatella karkaavan niiden punaisista ilmapalloista roikkuvien punaisten lankojen.

Mutta, se tämänkertaisesta, sillä ajattele, minun täytyy lopettaa. Täytyminen on tietenkin vahva sana. Mikään ei oikeastaan pakota tai sanele sitä todellisuutta minulle, missä lopetan näiden sanojen kirjoittamisen. Sanotaan siis ennemmin, lopetan nyt. Onneksi sen jälkeenkin, kaikki on oleva.

Olen kaikki

 Matka

Ääretön vuo
Nälkä saada sanoja

Pisaroiden jatkumo kielelläni
Elämäni
Teen tämän kaiken mielelläni

Tahtomo, jakaamo
Haluamo
Luovutinko jo tänään

Eläväni elämäni lupaan sen tekeväni

Tänään elämään ihanaan sukeltaa saan mukeltaa
Jatkaa niin käy askel uusi
Jatkaa jatkaa jatkaa vaan
Jatkaa
Jatkaa

Kyky rakastaa
Mitä se on, kalaa pakastaa?
Kelle mitä vaan
Onni ei ole se kuitenkaan, joka kaikkoaa

Liljat joka tapauksessa lakoaa
Vaan kaikkeus kestää ainiaan

Tulppaani, ole tulppaani
Tulppaani, ole tulppaani
Kasva ja kukoista
Nauti ja viherrä
Punerra ja kujerra
Elä empimättä
tuulten anna tuivertaa
Juurten anna kannattaa

Taistele turhaan älä tuulta vastaan
Vaikka tuuli taivuttaa

se yleensä vain vahvistaa
Ja vaikka korsi katkeaa
Talvi silti koittaa
Kevät seuranaan

Ja kasvu alkaa uudestaan

Luottamuksen sana maanantaille
Toivo

Kuka lepää suomineidon harteilla
Mikä kissa siellä kehrää
Ja miksi

Lämpimän sielun lämmin soitto
Lämpimän mielen lämmin koitto
Koulutukseni soittama hetkellinen aaria
Arvoton mies
Armoton mies
Arvon mies

Tavan takaa

Istuen tiesi
Oletko miesi
Lämpeekö liesi



Land of the midnight sun
praying all the needs are done
Hey, we come from here and there
Can you believe, we were there

The night we were coming out of fear
Oh, my darling, please come near.
Please, come near
Whisper my ear, please
Come near

You see my darling, we are living
In the land of the midnight sun
you see, my darling, you see

I'm living here

I'm living here.

15.10.2018

Vihaamieni ajatusten kera

Mä olen kuningas
Ja jotain vielä enemmän

Mä olen enemmän ku tuo rähjänen kaveri rähjäsellä asullaan
Mä olen enemmän ku tuo väsyneen näkönen nainen virttyneissä ulkovaatteissaan
Mä olen enemmän ku tuo tai tuo

Kiiltonahka-kengissäni kannan jumaluuden ylpeyttä
Solujeni ei kuuluisi olla samassa tilassa näiden hävinneiden ihmisraukkojen kanssa
Silti minun on pakko hengittää samaa ilmaa

Tuokin ylipainoinen lehmä lehmän kokoisen koiransa kanssa
Ja tuo päätään kääntelevä vanha reppana
Ketä nuokin luulee olevansa kaikki
Eikö ne tajua, ettei ne kuulu tähän maailmaan
Tuo kaunis, hymyilevä nuori nainen
Tuo on minun arvoiseni
Enkä edes sitä ymmärrä oikein

Katson silmiin viisautta ja halveksin sitä
Katson silmiin typeryyttä ja katoavaa kauneutta ja palvon sitä
Myyn itseni ja sieluni muutaman hassun huokauksen tähden
Jotka tahdon kuulla

Onneksi elämässä on toivoakin
Kun katson lasten mahdollisuuksia
Kun katson maailmaa kaukana omastani
Kun katson jonain toisena

Silloin jaksan hetken hengittää


Matka
Läpikuluneen henkäyksen suoman mahdollisuuden tunnen jälleen auringon laskeutuvan sinisessä unessaan kaikuvaan laaksooni
Matkaa
Käyn matkaa
Tummanpunaisessa meressä ui outoja kaloja
Niiden evät kiiltelevät verestä ja niiden suomuissa on sahalaidat
Hyppään sinne
Matkaa
Käyn matkaa
Kaledonian sininen kuvastuu iltaikkunasta
Siihen luon katseeni yksinäisessä maailmassani kuollen sisältä aina vain uudelleen ollessani parempi kaikkia muita jotka ovat ikinä maan päällä kulkeneet.


23.3.2018

Purppuran yö

Katso,

Minä tiedän meneväni ja tulevani
Olenhan sinun haamusi sumuisessa yössä
Vaeltelen unetonna kaupungin rauhoittavissa valoissa ja hiljaisuudessa
Puhuen ääneen sinun nimeäsi

Hullu päivisin
Vapaa öisin

Selkääni kaiverretut siivet nostavat minut korkeuksiinsa
Enkä tarvitse kaitsijaa
En sinusta enkä valtiosta enkä poliisista
Tanssin läpi katujen ja teidän epätoivoisten pelkojenne

Minäkö hullu, hahaa,
Sallikaa nauraa ja osoittaa sormella

Vitsien kertojat eivät edes tajunneet olevansa vitsikkäitä
Ne luulivat saaneensa todisteen logiikalleen
Ja raahasivat jälleen yhden siivetönnä itkemään vapaaseen vankilaansa todellisuuden säkeissä kirjoitettuihin säveliin

Liennyttävä aalto kulki nurkan takaa
Se maalasi pitkin vedoin graffiteja teidän häkeltyneisiin naamoihinne
Kuinka nauru oli vain irvikuva ilosta
Pienten pentujen pilkkalaulua toisen onnettomuudelle
Punainen pullo vaihtui vihreään
Se oli samettista maalia
Peittäen kaikki kaupungin luodot ja betoniset metsät
Ihmisen kulttuurin luurangot
Hiljaa laulavaan samettiseen unohdukseen
Ja aika oli mennyt

Niin lauloi
Niin lauloi ja toistui sana
Sana, joka soitti vahvana olkiemme päällä
Sumuisessa yössä suudellessamme maailmanlopun ravintolassa

Ilta toistaa itseään
Elämä toistaa itseään
Kaikki toistaa itseään
Sinä, arvaa mitä sinä teet

Syyttävän sormen ivalaulun vaihduttua kehittyneemmässä neokorteksissa retoriseksi kysymykseksi
Alkaa leikki
Leikin nimi on
Arvaa kuka:

Hengitin eilen taas vaivalloisia hengityksiä
Koneiden tuomat eivät sovi elämääni
Veri purkautui yskäni sekaan
Vaan ei minulla ole sanoja siihen

Katson, kuinka jokaista tiiltä kotonani, maassani
Maailmassani
Nuolee teidän hullujen lähettämät liekit
Ja te hyljeksitte minua, kun haluan pois helvetistä


Leikin loppu.

Elän yössä
Matkustan tässä kaikkeudessa ja kuuntelen
Matkustan ja kuuntelen
Matkustan ja kuuntelen
Kuuntelen äiti Venäjää, rauhoittakaan hän ylpeilevän, hölmön poikansa
Kuuntelen Amerikkaa, vapauden naista, rauhoittakoon hän kerskailevan, typerän poikansa
Kuuntelen raiskattua suomineitoa, jonka käsi jätettiin tervehtimään fuhreriä. Lepyttäköön hän uhmakkaan, pösilön poikansa

Kuka lepyttää ne hölmöt tyttäret

Kuuntelen tätä maailmaa. Kuuntele maailma minua.
Kuule minua, maailman sielu, sellaisina öinä, kun puhun puhtaimmasta sisimmästäni ja sanon mitä tarkoitan.

Kuuntele minua, oi pyhä kaikkeuden äiti. Lepytä typerät poikasi

Kuuntele minua, oi kaikkeuden isä.
Anna tytöillesi armahdus vihastaan

Kuuntele rakas, kun kerron

Kuuntele

Vaikkei minulla ole kerrottavaa

Sinä olet minä
Minä olen sinä
Olen, ja kiitän saadessani olla
Olet ja pahoittelen kokemaasi
Olet ja kiitän sinua
Olen ja pahoittelen minua
Olet ja kiitän minua
Olen ja pahoitten sinua

Jokainen ohilyöty hetki ihanan kaaottisessa kaikkeudessa on kuin suloisten ruokakellojen kilinä maaseudulla heinänteon aikaan
Järven pinta rikkoutumassa veteen hyppivistä lapsista
Idyllinen todellisuus, jota kannetaan nyt kaupunkiin

Sinne täytyy saada sama riemu.

Kiitos. Mutta nyt tahdon ruokaa.

Mielipuolen matka yksinäisyyteen köytettynä
Sirpaleet sisälläni vaativat elämää
Kokemuksia, rakkautta
Naista
Sirpaleet sisälläni huutavat sinua
Enkä ole armollinen sinulle

Nainen, sinä olet vastaus öideni kipuun
Lääke, jota kaipaan
Ja samaan aikaan
Vihaan sinua omasta ymmärtämättömyydestäni

Yö.
Se saapuu aina uudelleen
Maalaan siihen sinut ja minut
Kaksi nuorta ja kaunista
Niillä on kädet toistensa kädessä
Ja ne katsovat sumuista kaupunkia
Puistonpenkillä helmeilee väärinpäin kääntynyt kaupunki
Salainen kuiskaus
Lupaus
Tulevaisuudesta saavuttaa

Ole minun niin olen sinun

Jatkuva kuiske
Jatkuva ääni
Jatkuva hulluus
Epätoivo
Jatkuva

Olen sinun, ole minun

Vaan nyt ei puhuta minusta
Maailma, se laulaa
Kauneudesta kaikesta
Maailma, se laulaa
Tavoittaa
Sanoittaa
Hiljalleen
Hiljalleen

Lapsen nauru valaa pimeään sateenkaaren värisiä polkuja

16.4.2018