Yön saaga, jatko-osa.

Jos mä pyytäisin jumalalta, jotakin tosissani, ja jos kykenisin jotenkin erottelemaan, olenko todella tosissani, ja tiedänkö toivomani hintaa; jos minä toivoisin jotakin, tarvitsisiko sen silti toteutua? Entä jos kyse olisikin enemmästä, entä jos kyse olisi muusta kuin minusta, muusta kuin lähellä olevastani. Mitä toivoisin?

Lapsille hyvää?

Maailmanrauhaa?

Parempaa elämää kaikille? Mihin verrattuna ja mikä on parempaa?

Ymmärrystä ja taitoa nähdä asioita?

Ymmärrystä. 

Ihmisen ymmärrystä ihmistä kohtaan, ihmisen ymmärrystä elämää kohtaan,

Ihmisen ymmärrystä

Rakkautta?

Viisautta?

Rauhaa sielulle ja ruumiille?

Joskus, kyllä, toivoisin sitä. Joskus toivoisin rauhallisten askeleiden kulkevan läpi maideni rauhoittaen raivoavat koirat, pelokkaat sudet, rauhoittaen sen villin luonnon ja sen valtavan sykkeen.

Rauhoittaen.

Joskus voisi vain toivoa olemassaolemattomuuttaan, ehkä kuitenkaan sitä todella tarkoittamatta.

Joskus taas voisi toivoa vahvempaa olemassaoloa.

Ovatko toiveet lopulta vain sanoja

ja sanat taas 

luomassa todellisuutta

Yön saaga

Kiitän sinua rauhasta elämässäni

Kiitän sinua elämästäni

Kiitän, olemastan

Kiitän

Haluan sanoa kiitoksen kaikkein korkeimmalle. Haluan antaa kunnian sinne, minne se kuuluu. 

Kunnia siis Jumalalle kokonaisuudessaan ja kaikkivoipaisuudessaan. Kunnia siis jokaisesta solusta löytyvälle jumaluudelle, kunnia siis sille pyhyydelle ja elämälle.

Joskus minulla on peittoni alla kylmä. Paleleva ihoni etsii toista. Joskus minulla on lapseni vieressäni, joskus. Usein, ihoni on kylmissään. Usein ihoni pyyntö on minulle, kantajalleen, liian vaikea toteuttaa. 

Nyt, äsken, minulla oli kylmä. Kehoni kaipaisi lämpöä, tuntemusta olemisesta. Minä kaipaisin merkityksellisyyttä. Minä kaipaisin olemiseni tarkoitusta, minä kaipaisin lämpöä ja rakkautta. 

Olen vääryys. Huutava ihmisen ääni pimeässä ja loin siellä synkkyydessä vaeltaessani hirviöitä. Niiden suomut eivät loista pimeyden erilaisia sävyjä, pelkään ennemmin, että niiden hymyt ovat tavanomaisia. Sellaisia hymyjä, joista ei voisi uskoa pahaa. Niinkuin luulen omani olevan kantaessani synkkyyttä sisälläni.

Pyydän luokseni jumalan, jotta tämä kaikkivoipaisuudellaan puhdistaisi olemukseni. Pyydän luokseni Jeesuksen, jotta tämän elämä ei olisi valunut hiekkaan turhaan. 

7.1.2019

Kuljen tyhjyyden kengissä

Askeleeni painavat valovuosien verran, enkä kykene enää hengittämään samassa tilassa tyhjyyden kanssa. Silti, silti se on ainoa rakkauteni.

Valehtelen sanoillani, valehtelen sinulle ja minulle. Valehtelen sinne ja tänne. Valehtelen, koska voin.

Pieni kipu siellä, pieni täällä. Elämä siellä ja elämä täällä. Painun hiljaiseen elooni, olooni, matkaani. 

Painun sinne syvälle uumeniin, ja riisun sanoistani seksuaaliset merkitykset.

Väsynyt minä. Kaurapuurogangsteri ja sen tilaama elämä. Hengitykseni kulkee eestaas. 

Sanoja.

Jatkuvia sanoja.

Sanoja ja niiden sanoja.

Sanoma.

Sanomana vain tyhjyys ja hetki. Elämä ja rakkauden retki. Puhalla kynttilään liekki, annan sen elää ja loistaa.

Elää ja loistaa.

Elää.

Hidas aalto. Matkustajan viimeinen rukous ja sanoma kaikkeuden sävyille. Ollaanko hiljaa ja lauletaan kovaa? Tyhjyys laulaa kovempaa. Kaikkeus rakastaa kauempaa. Elämä halaa rakastaan. Rakkaus täyttää elämää. Elämä kulkee matkallaan. Matka huutaa seuraa. Seura riistää vapauden. Vapaus on koko elämän kauneus. Kauneus lepää sylissäsi. Sylisi soi sisimpääni. Sisimpäni sulaa aaltoihin. Aallot lyövät hyljätyille rannoille. Rannat laulavat tyhjyyttään. Tyhjyys laulaa kovempaa...

Katson televisiota. Olen tehnyt sitä koko päivän. Ne puhuvat nyt, että aina on pärjättävä yksin. Viitekehyksiin asettelen itseni, enkä haluaisi aina pärjätä yksin.

Luottamus toiseen ihmiseen. Luottamus kaikkiin ja kaikkeuteen. Luottamus itseen. 

?.12.2018

Tillintein digitalisaatio

 Resoluutioinen, kovaksikeitetty vanha rautaässä seisoo vierelläni. Olemme kovia kokeneet taistelupari. Haistan vieläkin äskeisen maiseman tuoman metallinkatkun ja rikin eltaantuneen maun.

Ässä alkaa pikselöitymään. Olen vieläkin paikallani, kaikki tulee aina tapahtumaan näin ja joudun jättämään tämän maailman ja toverini täällä. Elämäni ja muistoni täällä, vaikkakin jälki niistä seuraakin minua toisaalle.

Olen osa koneistoa; palavaa ja vanhentunutta; uutta ja janoisaa, nälässään palavaa. Olen osa sitä kaikkea ja tuhoudun jälleen uudelleen.

Katson hitaasti valuvia viisareita. Niiden hohkaava tikitys tukkii elämäni toiminnot. Olen vain ne ja niiden jatkuva loiske. Kuin aaltoja, niitä ne ovat. Aaltoja lyömässä rantaan tasaisella syklillään, eivätkä ne unohda minua tai ole unohtamatta.

Meillä kaikilla on meidän oma työmme tällä kauniilla planeetalla. Oma työmme ja oma elämämme. Meidän pitäisi kyetä näkemään se, läpi kaikenlaisten katkujen ja pirullisten juonien. Läpi elämän vetoisten luolien ja ohitse nälkäisten hampaiden.

Oma työmme. Se määrittää meidät meidän läheisillemme. Se määrittää meidät ja näyttää läheisillemme, mitä he voivat itsestään ja läheisistään tuntea. Mitä he voivat?

Renderöin itseäni kuultavammaksi. Ehostan muutamia varjoja ja kontrasteja. Minun ei tarvitse näkyä kirkkaasti kaikille. Parempi kun olisin kuvassani taustalla olevan udun seassa. Suurimmalle osalle.

Nyt puhutaankin siitä osasta, joille haluaisin näkyä. Ehkäpä, niin ehkäpä jo näynkin heille.


Vaihdan virtuaalisesta maailmasta toisenlaiseen virtuaaliseen näkymään. Täällä silmäni, ajatukseni, kulttuurilliset luuloni ja ympäristöni kertovat minulle oman virtuaalisen näkymänsä. Tunteiden heijastumia, sanoja vailla ymmärrystä, ymmärrystä vailla sanoja.
Ollaanko me vailla sanoja?

Oletko sinä siellä vailla sanoja? Tuhannen vuoden päässä katsot näitä raapustuksia, luolamiehen kaltainenko ne kenties kaiversi teknologiseen kiveensä alkeellisilla työkaluillaan? Oliko se retorista vai kysymys ensinkään?

Ihminen. Ihana kaunis ihminen, syyllinen kaikkeen oman mielensä sisällä aina niin kauan, kuin luulee olevansa voimissaan. Ihminen. Ihana kaunis ihminen.

Maalasin kallioon tänään haavekuvan. Elämän yhden käännepisteen, ehkä jonkinlaisen toiveen tulevaisuudesta. Sitä en tiedä, onko minulla halua lähteä sillekään tielle. Ehkä lapseni sen osaavat kertoa. Minulla ei taida olla kiinnostusta.

Pelkään. Pelkään tulevaa ja tapahtuvia. Vai pelkäänkö. Vai pelkäänkö kenties ajatuksiani ja koetan muuttaa niitä todellisuuksiksi, jotta saisin uskoa niiden olevan totta. Virta saavuttaa. Aallot kulkevat jo varpaideni päältä.

Iskut. Ajan viisareiden iskut kaikuvat modernissa luolastossa. Ajaton ihminen, mutta tahdistimen ääni rauhoittaa. Joskus sen toivoisi kulkevan 40bpm. Meinasin jopa alkaa muuttamaan kellojani ja aikayksiköitäni 60 minuutista 40 minuuttiin tunnissa. Siihen hiljaa haihtuisin kenenkään niiden hetkien kauneutta tietämättä.

Polarisaatio. Taivaan sini loistaa kirkkaampana. Kuvan sävyt löytyvät uudelleen ja uudelleen. Olen toiveikas, vaan suren etukäteen. Pienen otuksen valo. Entä jos se häviää? Entä jos usva haihtuu, ja kuvan visuaalinen kauneus häviää?

Voi, hetken valo ja elämä. Anna loisteesi saavuttaa ihmiset. Anna ymmärryksesi valella kärsivien mieltä. Kulje kaikkeus joukossamme, ja kerro kaikille, ettei huolta ole. Kerro kaikille, että elämä on hyvä.

Kerro kaikille, että myös diversiteetti on tärkeää ja anna kaikille mahdollisuus onneen.


Valinta. Minun valinta on onni ja ilo ja lasten elämä.

Valinta. Minun valintani on pukea sanoiksi elämääni. Minun valintani on kulkea narrina kuninkaan kalsareissa. Minun valintani on koettaa elää tätä elämää, sellaisia arvoja kunnioittaen, joihin itse uskon.


Hyvää yötä siis, sinä tuhannen vuoden takainen. Tai hyvästi, mitä sanoja nyt voisi menneelle tai tulevalle, tapahtumattomalle tai jo tapahtuneelle antaa.

Jää hyvin. Ole hyvin.

24.12.2018