Proosauden loputon aika, kuitenkin todellisuus saavuttaa

Mä istun Leonardin kanssa. Se laulaa lauluaan. Hallelujaa taivaskansa kuinka olettekaan.

Mä istun Leonardin kanssa. Toivon jonkun olevan vierellä. Olisin voinut olla. En halunnut. Ja mä toivon taas maailman vaihtuvan toiseen.

Toinen kaikkeus. Toinen todellisuus. Toinen tuleminen ja toinen elämä. Minä tiedän ja luotan ihmeiden lamaavan henkeni. Hetkien valossa vetämättömät henkäykset vahvistavat rintani kaarta.

Maailma on meidän. Sinun ja minun. Sinun ja minun. Sinun ja sinun. Minun ja minun. Maailma on enemmän ja vähemmän. Maailma on valo ja aikojen koitto. Maailma on universumin sydän, matka kaikkeuden tuuleen. Matka avaruuden sitoviin säkeisiin. Maailma on sinun hengityksesi ihollani iltaisen aurinkotuulen alla.

Tähtitomun vielä leijaillessa kuljetan silmäni pitkin ihosi matkaa. Pidemmälle. Syvemmälle. Kovempaa. Elämä huutaa avoimista ovista ja ikkunoista. Nekin pitäisi talven tullen tiivistää. Niillekin pitäisi jonkun sitoa oma aikansa. Suudella. Rakastella. Tehdä työnsä suuremmalla rakkaudella. Ilolla. Enemmällä siirrännäisellä, niin että viimein henkäys kulkisi lävitse kaikkeuden. Että rauhan aika kulkisi pitkin seinien säikeitä, että elämä voisi olla parempi teille, meille, kaikille kulkijoille, kulkeville.

Kanssakulkija. Ohimennen kaikkeuden suurin jätkä. Isä ja kaikki lapset. Jokainen lapsi, jokainen hetki.
Jokaisen maailman jokainen toivo. Ole ja elä, hengitä ja höngi. Ole ja elä. Olkoot kanssasi sellaiset henget ja voimat, joille ei vertaa. Suojelkoot lähteneen pojan sielua suurempi airut. Antakoot rakkauden valon lentää ja koskettaa kaikkien ihmisten poskia. Koskettaa. Ihoa.
Koskettaa

Voisitki kuvitella koskettavasi sen miehen kaipaavaa ihoa. Hyväillä hänet uneen, rakastaa häntä ehjäksi? Voisitko kuvitella antavasi sille naiselle kaiken rakkautesi, niin että suostuisit kasvamaan ulos kaikista kuoristasi, voittamaan kaikkeuden nälkäisimmät pedot, koska rakkaus kulkee vierelläsi vahvempana kuin koskaan.
Voisitko kuvitella meneväsi sellaiseen pimeyteen, minne vain harva uskaltaa. Minne vain harva haluaa katsoa, minne vain harva haluaa.


Olethan vielä minun sillä minä olen sinun. Sillä sinä olet minun, sillä ei ole muuta kuin me; Olethan rakkaus; olla tänään rinnassani, kun tuo yö koittaa aika uuden

Voima

Rakkauttani repivät; Todellisuus, kuinka minä olen täällä sinun luonasi tänään enkä pääse pois; Minun sydämeni on vallattu; Minä olen vihreä punainen sateenkaari, kaikkeuden ääni ja Väri.

Marmorinen pintani kaipaa kosketusta, jotain mikä sen muuttaa jälleen eläväksi

Kotka vai leijona

Olenko minä mitään

Olenko minä sitä minä tätä

Onko minulla elämää

Onko minulla tuota

Onko minulla tätä - minulla on nälkä kaikkialle

voittaminen

Voima minun suomeni kirjasta

Syvyydestä kuuluva Ääni, joka kertoo että minun täytyy saada lisää

suussani kiehuu 8.11.2017

Huudan hiljaa

Kipuni kiirii hiljaisuuden nimessä

Mitään ei ole menetetty

Kipu tanssii

Katselen sen tanssia

Aikansa askeleitaan käy

Vaan sitten tenho talttuu

Varttuu, viisas matkaa

Astuu, jatkaa matkaa

Katso kun askel taittaa

Kulkee, kulku maittaa

Aina vaan uudestaan

Voi kaiken löytää rakkaudestaan

4.11.2017

Hetken ylistys

Oletko kanssani? Kuuletko kellojen lyöntejä seuraavat kaiut hiljaisessa temppelissäsi? Mene kanssani iäisyyden kerhoon ilman pelkoa huomisesta, toivoen maailman armoa kaikille rakkaimmillesi. Sinun on aika ja sellainen nöyryys, minkä voit kuulla aikojen kelloista. Oletko vielä kykenevä uskomaan enempään ja kaikkivoittoisaan rakkauteen ilman turhan itkun kaikua seinien sisäpintojen tasoitetuissa kaikupinnoissa.

Olen sinun olet minun, maailma on meidän voittoisa matkamme ja kaikkeuden väreissä voi punoa tuhansin suudelmin koristeltuja vaatekappaleita. Solujen ikiaikaisessa rakkaudessa laulaa ikuinen laulu; kuinka voittamaton rakkauden säe voikaan olla. Puhdas usko elämän voittoisaan lauluun.

Sinun maalaamasi

ristipistoin sitomasi

kyyneleideni koristama

iäisyyden kangas.

Se liehuu ympärilläni. Se liehuu ympärilläsi. Se on sinun sisälläsi enemmän kuin tahtoisit, enemmän kuin uskoisit.

Uskotko? Uskotko? Uskotko?

Olen sinun.

Kaikkeudelle annettu uhrilahja laulaa suureen ääneen, jokaisen sieluun on sidottu aikojen nahkainen vaate. Nälkäinen punainen vaate. Ruskea, maadoittava hiljainen tuoksu kiirii aistieni päätepisteisiin. Olen kaipaamasi rauha ja iäisyys. Olen enemmän kuin se valo, minkä voi tuhansin silmin todistaa. Olen enemmän kuin tähtien loiste ikuisuuden taivaan alla. Olen sinun allasi tapahtuva ajan polte ja matkan tapahtuva aika. Hetki.

Lisää yhtälöön rietas maukas lihasi tuoksu, äänesi toiveita herättävä punainen särö; huokaus illan tuoksinan jatkuessa sisältäsi laulaville lintujen kuoroille, matkan ikuisuuden jatkuvalle.

Matkan ikuisuuden jatkuvalle.

Matkan ikuisuuden jatkuvalle.

Tähtien polte, tuntematon ihanuus laulamassa elämääni valoa ja toivoa. Matkaa. Ihanaa valoa. Valoa. Valoa. Valoa. Ihanaa valoa.

Tule lähelleni. Hiljaa. Hetken pedin kerälle kierin viereesi pyörin laulan ja kierin kera silkkisen nyörin tanssijan askeleet kauas kantaneet väsyneet todellisuudet ilman sinun matkasi aikaa. Aikaa ilman todellisuutta. Yhtäkään todellisuutta. Yhtäkään todellisuutta. Yhtäkään. Todellisuutta.

Olen kanssasi nyt ja aina. Olen tuleva ja menevä, matkassani muassani suurempi toivo, laulu ikuisuudesta ja matkan ajattomasta viennistä. Aalto saavuttaa hiljaa kantaa simpukoita santaa. Antaa viimeisen silauksen sellaisen todellisuuden äänelle, joka tahtoo sinun sydäntäsi koskettaa. Koske sydäntäsi hiljaa, anna toivon kukkia pieneen kukkaansa, anna sielun laulaa, anna köynnösten kasvaa ja kasvaa, niin ettei enää koskaan voi pysähtyä sellainen hetki.

Surullisen miehen tunsit aikanaan sitä katsoit, sen matkaa, sen polkua, sen surua ja sen kulkua. Surullisen miehen sydäntä, lämmittää nyt hetken peti. Ei aika, ei toivo vienyt juuria irti, pois, minnekään.

Ei aika, ei mikään.

Ei aika,

ei mikään.

8.11.2017

Todellisuuden proosa

 Me istuttiin hiljaisuudessa. Avaruuden äänet kuulostivat korviimme kaukaisilta, toisaalla tapahtuvilta pieniltä häiriöiltä. Ei ollut aikaa olla muutoin.

Kaksi vuotta sitten kaikki muuttui. Silloin oli vielä tähtienvälisiä matkoja ja elämämme oli kukoistavaa kaikkine kerättyine valveline-kortteineen ja elämän mittaisine avaruuskävelyineen. Elämä maistui siis elämältä. Huoneistossamme kukki harvinainen puu; sen oli tuonut matkoiltaa eräs kauan sitten poistunut. Tapanamme oli, että tämän matkan jo jättäneitä emme maininneet enää millään tavoin personifioiden.

Elämä vain oli tapahtunut, aina pienimmistä kokonaisuuksista jättiläismäisiin mielen rajojen ulkopuolelle kurottaviin entiteetteihin. Elämä tapahtui aina; energia tapahtui aina; siihen saattoi luottaa. Vaikka mielen rajat kuinka kolisivat vastaan, pystyi olemaan varma, että elämä tapahtuisi joka tapauksessa, minkä roolin lieneekin kokija itselleen ottaisi.


Kaksi vuotta sitten tuhoutui jotain korvaamatonta. Se oli luottaminen elämään. Rakkaus vaihdettiin vihaan. Kaikkinaiset sanat sulivat todellisuuden kudelmista, kaunopuheisuudet vaihdettiin syyttäviin airueisiin kaiken mitään sanomattomuudesta. Kaiken sisältävästä tyhjyydestä. Ihmisen roolin todellisesta olemuksesta ja sen olemuksen turhuudesta.

Kaikkinaisen hiljaisuuden vallitessa kuuntelimme nyt niitä säkeitä. Kuka olisi, kuka voisi viedä meidät todellisuuteen, jossa olisi hyvä elää? Missä sellainen elämä voisi saada alkunsa ja miten sellaista elämää voisi hengittää?

Kaikkeuden sävelet voimistuivat. Tähdet tanssivat. Oli aika lopettaa tämän aluksen matka. Alus oli palvellut tarpeeksi kauan, eikä se enää vaikuttanut kestävän pidempään. Vai olisiko jotain tehtävissä? Olisiko biomekaaninen kokonaisuutemme sittenkin saanut kuntoon korjausalgoritminsa ja se alkaisikin palvella meitä kyytiläisiä pelkän tyhjyyden sijaan? Kysymys leijaili ilmassa. Joku tarttui siihen; katseli sitä puolelta toiselle.

Minun käsissäni lepäsi naisen hento kaula. Siinä oli luonnollisesti kummassakin päässä tavanomaiset jatkumot. Ihoa, luuta, suonia, hermoja. Toiselta puolen minua katselivat uskomattoman kauniit silmät. Ne kysyivät seuraansa. Pyysivät jäämään. Pyysivät. Katkaisin kaulan. En aio ottaa sellaista mukaani, mitä en voi kantaa kunnialla. Kuka tahansa voi tulla katsomaan minun paikaltani tätä maailmaa ja todeta sen olevan lohduton totutuilla tavoilla.

Minne aika oli mennyt? Miksi avaruuden jatkumoissa ei oltu pystytty reagoimaan tapahtuneisiin? Miksi toiveiden valtameri velloi oksennuksen vihreänä edessäni? Olinko sairastunut? Mitä minulle oli tapahtunut; mikä oli päässyt myrkyttämään kaiken elämästäni?

Vaalittu elämä. Vaadittu elämä. Irti päästetty elämä. Ja irti päästämätön totuus. Ketä te olette? Miksi vaalitte sellaista, mikä teitä vain satuttaa? Mikä saa teidät alistumaan siipeensä ottaneiksi pieniksi pullasorsiksi? Kuka teiltä vei teidän oikeat siipenne?

Kysymyksien esittäjä elää kaukaisessa multiversumissa. Hänen tahtoaan kuuntelee tuhansien miljoonien päättömien autuaiden joukko. Hänen tahtoaan, sillä on vain hän.

Verrattain hiljalleen kävi silti muutoksen tuulet kuluttamaan ikiaikaista tulisen marmorin pintaa. Näkymätön silmälle, muutos;miljoonien vuosien ajankulku huomaamatta hetkessä aina siihen pisteeseen, jossa aika itsessään lakkaa olemasta. Kuka olet?

Ajaton, iätön, kokoansa vailla koottu sirpaleisista todellisuuksista ollessaan silti osaton. Aniharvojen äänten kaiut vielä kuuluivat noissa saleissa. Olin päässyt Hänen valtaistuimelleen. Hänen, joka sylki tuhat kertaa elämän päälle. Hänen, jonka vierelle joutuneet sielut sylkivät veristä oksennustaan ajattomissa saleissa. Hän kosketti minua sielullaan, sen painon ollessa painoton tunsin koko maailman ahdistuksen tulevan minun sydämestäni. Halusin eroon sydämestäni. Antaakseni sen hänelle, vihreän, punaisen, kirjon, värit.

Elämäni värinen harmaa lanka kiemurteli ylös jalkani pintaa. Tunsin sen riemuitsevan olemuksensa pelkistetystä helppoudesta. Viimein kipu kaikkoaisi. Viimein jonkun toisen verinen oksennus veisi paikkani ja minä saisin olla kivuton. Huusin ääneen.

"Ei. Ota paikkani. Minua kehuttiin. Olet tehnyt poikani oikein. Elämässäsi ei ole kuin sinä, ja sinä suutelet minun kultaista suutani. Tunne kuinka kuljen sinussa ja avoimien oviesi lyödessä oven kamanoihin voit tuntea eteisen täyttyvän huudosta. Kovenevasta syytöksestä, kuinka sinä veit harhaan kaikki. Missä on johdattajasi, elämäsi virstanpylväs; sellainen kaltaisesi, joka kykenee sinut huomaamaan mätänevästä kehostasi.

"Ei. Pidä sinä todellisuutesi. Herra olen minä, minä johdatan tieni, sinä olet ikiaikojen matka, minä ääretön tyhjyys. Sinun sopimasi ei ole olemassa sellaisen valon alla, mikä loistaa maailmassani. Sinun verinen todellisuutesi kaikkoaa ihmeistä, mitä kokonaisuudella on tarjota. Surkuhupaisen esityksesi päätteeksi voisit olla hieman edistyksellisempi, ja vaihdattaa oman todellisuutesi värikarttaa.

"Kuka sinä olet komentamaan minua minun omassa maailmassani? Kuka sinä olet kertomaan kenellekään, miksi heidän jalkojensa alla maa on murentunut palasiksi? Miksi he ovat mitä he ovat ilman, että he todella ovat. Nyt huuhdotaan tämän todellisuuden virstanpylväät. Niiden tornimaisessa pinnassa on jotain kuvottavaa ja etovaa. Vihertyvän luun väriä matkalla kohti homehtunutta kokonaisuutta. Sinä olet sekasikiö, hylätty orpolapsi, jonka toiveet herätä vielä kerran tähän elämään hengittävät samanlaisia molekyylejä, kuin niiden miljoonien ja taas miljoonien muidenkin.

Kaikkeuden äänet jatkoivat tasaista rummutustaan. Sanojen kaiku tyhjyydessä maksoi kaiken ylläpidetyn voiman. Jotain alkoi luhistumaan. Todellisuuden laidoilla näkyi säröjä, säröt repeilivät singoten sisältään lävistävän kirkkaita säikeitä. Valon airueet, loistavat, toisen maailman enkelit ja valoisa, kaiken kattava rakkaus herskyi rintaani, silmiini.

Kyyneleideni vuotaessa paljaana katsoin eteeni ja näin polvistuneen enkelin. Tämä piteli käsissään sydäntäni. Vuodatettua, rikkinäistä sydäntäni, jonka oli määrä vuotaa kuiviin maailman alhaisimmissa ahjoissa. Pienten kipunoiden sisällä tunsin enkelin käsien myötätunnon olemistani kohtaan. Olin hajonnut. Olin antanut sydämeni pois, jottei minun tarvitsisi enää kuolla.

Katsoin enkeliä. Se oli minun lähelläni. Kuiskasi minun olevan tärkeä. Sanoi minulle, kaiken olevan hyvin. Ettei sydäntään voi oikeasti menettää. Että sen väri ja tahto palaisi kyllä ajallaan. Että sen olemus olisi vielä kohtalonsa kaltainen. Suuren miehen suuri sydän. Surin. En kokenut kohtalossani kovuuden karmaa. Olin lapsi. Itkevä lapsi. Kietouduin likaisessa huoneessani haiseviin vaatteisiini ja olin enemmän.

Jokin laskeutui luokseni. Sillä oli tahtonsa, sillä oli halunsa. Jokin sisälläni sanoi, olemiseni oikeutuksen jo kauan aikaa sitten päättyneen. Valheita, jatkuvia valheita. Tunsin sen sykkeestä irtoavan minulle houkuttavia säikeitä. Minun tarvitsi vain tarttua kiinni. Vuoristorata, pimeyden pikajuna autiomaassa. Köynnökset kasvoivat jaloistani, niiden piikit repivät ihoani. Itkin. Itkin.

Heräsin houreuneen. Olit todellinen, sinun maailmaasi ei mahtunut muunlaista todellisuutta. Säihkyvät sulat hattusi lierillä kertomassa laululintujen kohtaloista. Minä olin silti sinussa. Haaveena. Jatkuvana haaveena olin sinussa ja sinä olit siitä hiljaa. Jatkuvana haaveena kertautui kohtaloni sanelema matka. Jalkojeni lyhentyessä, asfaltin hioessa pois turhia osiani, matkasin luoksesi. Kerroin sinulle, ettet pitäisi tästä.

Kukaan ei koskaan usko.

Loitommas matkasi tuo kaukainen matkalainen. Olitko kenties vierelläni sen hetken valon välkähdyksen?
8.11.2017