Todellisuuden proosa

 Me istuttiin hiljaisuudessa. Avaruuden äänet kuulostivat korviimme kaukaisilta, toisaalla tapahtuvilta pieniltä häiriöiltä. Ei ollut aikaa olla muutoin.

Kaksi vuotta sitten kaikki muuttui. Silloin oli vielä tähtienvälisiä matkoja ja elämämme oli kukoistavaa kaikkine kerättyine valveline-kortteineen ja elämän mittaisine avaruuskävelyineen. Elämä maistui siis elämältä. Huoneistossamme kukki harvinainen puu; sen oli tuonut matkoiltaa eräs kauan sitten poistunut. Tapanamme oli, että tämän matkan jo jättäneitä emme maininneet enää millään tavoin personifioiden.

Elämä vain oli tapahtunut, aina pienimmistä kokonaisuuksista jättiläismäisiin mielen rajojen ulkopuolelle kurottaviin entiteetteihin. Elämä tapahtui aina; energia tapahtui aina; siihen saattoi luottaa. Vaikka mielen rajat kuinka kolisivat vastaan, pystyi olemaan varma, että elämä tapahtuisi joka tapauksessa, minkä roolin lieneekin kokija itselleen ottaisi.


Kaksi vuotta sitten tuhoutui jotain korvaamatonta. Se oli luottaminen elämään. Rakkaus vaihdettiin vihaan. Kaikkinaiset sanat sulivat todellisuuden kudelmista, kaunopuheisuudet vaihdettiin syyttäviin airueisiin kaiken mitään sanomattomuudesta. Kaiken sisältävästä tyhjyydestä. Ihmisen roolin todellisesta olemuksesta ja sen olemuksen turhuudesta.

Kaikkinaisen hiljaisuuden vallitessa kuuntelimme nyt niitä säkeitä. Kuka olisi, kuka voisi viedä meidät todellisuuteen, jossa olisi hyvä elää? Missä sellainen elämä voisi saada alkunsa ja miten sellaista elämää voisi hengittää?

Kaikkeuden sävelet voimistuivat. Tähdet tanssivat. Oli aika lopettaa tämän aluksen matka. Alus oli palvellut tarpeeksi kauan, eikä se enää vaikuttanut kestävän pidempään. Vai olisiko jotain tehtävissä? Olisiko biomekaaninen kokonaisuutemme sittenkin saanut kuntoon korjausalgoritminsa ja se alkaisikin palvella meitä kyytiläisiä pelkän tyhjyyden sijaan? Kysymys leijaili ilmassa. Joku tarttui siihen; katseli sitä puolelta toiselle.

Minun käsissäni lepäsi naisen hento kaula. Siinä oli luonnollisesti kummassakin päässä tavanomaiset jatkumot. Ihoa, luuta, suonia, hermoja. Toiselta puolen minua katselivat uskomattoman kauniit silmät. Ne kysyivät seuraansa. Pyysivät jäämään. Pyysivät. Katkaisin kaulan. En aio ottaa sellaista mukaani, mitä en voi kantaa kunnialla. Kuka tahansa voi tulla katsomaan minun paikaltani tätä maailmaa ja todeta sen olevan lohduton totutuilla tavoilla.

Minne aika oli mennyt? Miksi avaruuden jatkumoissa ei oltu pystytty reagoimaan tapahtuneisiin? Miksi toiveiden valtameri velloi oksennuksen vihreänä edessäni? Olinko sairastunut? Mitä minulle oli tapahtunut; mikä oli päässyt myrkyttämään kaiken elämästäni?

Vaalittu elämä. Vaadittu elämä. Irti päästetty elämä. Ja irti päästämätön totuus. Ketä te olette? Miksi vaalitte sellaista, mikä teitä vain satuttaa? Mikä saa teidät alistumaan siipeensä ottaneiksi pieniksi pullasorsiksi? Kuka teiltä vei teidän oikeat siipenne?

Kysymyksien esittäjä elää kaukaisessa multiversumissa. Hänen tahtoaan kuuntelee tuhansien miljoonien päättömien autuaiden joukko. Hänen tahtoaan, sillä on vain hän.

Verrattain hiljalleen kävi silti muutoksen tuulet kuluttamaan ikiaikaista tulisen marmorin pintaa. Näkymätön silmälle, muutos;miljoonien vuosien ajankulku huomaamatta hetkessä aina siihen pisteeseen, jossa aika itsessään lakkaa olemasta. Kuka olet?

Ajaton, iätön, kokoansa vailla koottu sirpaleisista todellisuuksista ollessaan silti osaton. Aniharvojen äänten kaiut vielä kuuluivat noissa saleissa. Olin päässyt Hänen valtaistuimelleen. Hänen, joka sylki tuhat kertaa elämän päälle. Hänen, jonka vierelle joutuneet sielut sylkivät veristä oksennustaan ajattomissa saleissa. Hän kosketti minua sielullaan, sen painon ollessa painoton tunsin koko maailman ahdistuksen tulevan minun sydämestäni. Halusin eroon sydämestäni. Antaakseni sen hänelle, vihreän, punaisen, kirjon, värit.

Elämäni värinen harmaa lanka kiemurteli ylös jalkani pintaa. Tunsin sen riemuitsevan olemuksensa pelkistetystä helppoudesta. Viimein kipu kaikkoaisi. Viimein jonkun toisen verinen oksennus veisi paikkani ja minä saisin olla kivuton. Huusin ääneen.

"Ei. Ota paikkani. Minua kehuttiin. Olet tehnyt poikani oikein. Elämässäsi ei ole kuin sinä, ja sinä suutelet minun kultaista suutani. Tunne kuinka kuljen sinussa ja avoimien oviesi lyödessä oven kamanoihin voit tuntea eteisen täyttyvän huudosta. Kovenevasta syytöksestä, kuinka sinä veit harhaan kaikki. Missä on johdattajasi, elämäsi virstanpylväs; sellainen kaltaisesi, joka kykenee sinut huomaamaan mätänevästä kehostasi.

"Ei. Pidä sinä todellisuutesi. Herra olen minä, minä johdatan tieni, sinä olet ikiaikojen matka, minä ääretön tyhjyys. Sinun sopimasi ei ole olemassa sellaisen valon alla, mikä loistaa maailmassani. Sinun verinen todellisuutesi kaikkoaa ihmeistä, mitä kokonaisuudella on tarjota. Surkuhupaisen esityksesi päätteeksi voisit olla hieman edistyksellisempi, ja vaihdattaa oman todellisuutesi värikarttaa.

"Kuka sinä olet komentamaan minua minun omassa maailmassani? Kuka sinä olet kertomaan kenellekään, miksi heidän jalkojensa alla maa on murentunut palasiksi? Miksi he ovat mitä he ovat ilman, että he todella ovat. Nyt huuhdotaan tämän todellisuuden virstanpylväät. Niiden tornimaisessa pinnassa on jotain kuvottavaa ja etovaa. Vihertyvän luun väriä matkalla kohti homehtunutta kokonaisuutta. Sinä olet sekasikiö, hylätty orpolapsi, jonka toiveet herätä vielä kerran tähän elämään hengittävät samanlaisia molekyylejä, kuin niiden miljoonien ja taas miljoonien muidenkin.

Kaikkeuden äänet jatkoivat tasaista rummutustaan. Sanojen kaiku tyhjyydessä maksoi kaiken ylläpidetyn voiman. Jotain alkoi luhistumaan. Todellisuuden laidoilla näkyi säröjä, säröt repeilivät singoten sisältään lävistävän kirkkaita säikeitä. Valon airueet, loistavat, toisen maailman enkelit ja valoisa, kaiken kattava rakkaus herskyi rintaani, silmiini.

Kyyneleideni vuotaessa paljaana katsoin eteeni ja näin polvistuneen enkelin. Tämä piteli käsissään sydäntäni. Vuodatettua, rikkinäistä sydäntäni, jonka oli määrä vuotaa kuiviin maailman alhaisimmissa ahjoissa. Pienten kipunoiden sisällä tunsin enkelin käsien myötätunnon olemistani kohtaan. Olin hajonnut. Olin antanut sydämeni pois, jottei minun tarvitsisi enää kuolla.

Katsoin enkeliä. Se oli minun lähelläni. Kuiskasi minun olevan tärkeä. Sanoi minulle, kaiken olevan hyvin. Ettei sydäntään voi oikeasti menettää. Että sen väri ja tahto palaisi kyllä ajallaan. Että sen olemus olisi vielä kohtalonsa kaltainen. Suuren miehen suuri sydän. Surin. En kokenut kohtalossani kovuuden karmaa. Olin lapsi. Itkevä lapsi. Kietouduin likaisessa huoneessani haiseviin vaatteisiini ja olin enemmän.

Jokin laskeutui luokseni. Sillä oli tahtonsa, sillä oli halunsa. Jokin sisälläni sanoi, olemiseni oikeutuksen jo kauan aikaa sitten päättyneen. Valheita, jatkuvia valheita. Tunsin sen sykkeestä irtoavan minulle houkuttavia säikeitä. Minun tarvitsi vain tarttua kiinni. Vuoristorata, pimeyden pikajuna autiomaassa. Köynnökset kasvoivat jaloistani, niiden piikit repivät ihoani. Itkin. Itkin.

Heräsin houreuneen. Olit todellinen, sinun maailmaasi ei mahtunut muunlaista todellisuutta. Säihkyvät sulat hattusi lierillä kertomassa laululintujen kohtaloista. Minä olin silti sinussa. Haaveena. Jatkuvana haaveena olin sinussa ja sinä olit siitä hiljaa. Jatkuvana haaveena kertautui kohtaloni sanelema matka. Jalkojeni lyhentyessä, asfaltin hioessa pois turhia osiani, matkasin luoksesi. Kerroin sinulle, ettet pitäisi tästä.

Kukaan ei koskaan usko.

Loitommas matkasi tuo kaukainen matkalainen. Olitko kenties vierelläni sen hetken valon välkähdyksen?
8.11.2017