Tähtienvälinen maisema

 Sulautan verkkokalvoilleni avaruuden säkeet, soitanto saattaa hermoni lepomaailmaan hermojeni hermotilaan.

Olen vapaa tuntemaan ja menemään. Olen vapaa elämään ja kokemaan.

Olen vapaa huutavaan rakkauteen ja vapaa kauemmin mitä sanani soivat.

Olen toistanut sanojani tuhansien vuosien saaton, eksynyt aina uudelleen minuuteni pysymättömiin hetkiin tehden niistä pysyvän todellisuuden. Vaan vapauteni saa laulaa ja kuiskata sinun nimeäsi aina uudelleen ja uudelleen.

Tautofonia ruokkii talviset linnut

Hiljaisuuden hetki

Tähtien hengitys

Avaruuden suojaviitta sinun ylläsi

Planeettojen retki

Lehtien kuiskaus

Istun varjoisassa valossa huokaisten

Supernovien loisto

Massiivinen tähtivyö

Kietomassa huumaavaan hehkuusi kaikkeuden 

Olet uskomaton

Leijun luonasi

 ajattomaan matkaan sitoutuen

Nelipistevyöni

Uppoan penkkiin

Tulevaisuus loistaa tähdissä.

Palavan vedyn huuto

Propulsiomoottoreiden historia

Tapahtuu nyt ja tänään ja huomenna

Matka

Tähtienvälinen ikuisuus

Hiljainen kosketus

Sinun silmäsi ovat mukanani

Kannan sinun sanojasi ikuisuuksiin ja niiden taakse

Satumaiset kyyneleet

Leijuvat silmieni kalvoilla

Muistan sinut

Muistan sinut ja sinut

Olisitko vielä hetken osa todellisuuttani

Ennenkuin aika häviää

Tyhjyyden nimessä lausun sinulle nimen

Annan nimen kaikkeudelle

Annan nimen ja olevoitan sinutkin

Toivoisin sinun kuulevan sydämeni

Vaikken tiedä

Mitä se oikein tarkoittaa

Toivoisin sinunkin olevan matkassasi rauhassa

Hiljaisuudenkin vallitessa näkisit toivon peilautuvan kaikilta pinnoilta

Olemme osa todellisuutta. Osa kaikkeutta. Osa avaruutta. Osa universumin salattuja lakeja.

Rakkaus on voimavara. Usko elämään, kaikkeuteen, ja armollisuuteen suurimpia hyveitä.

Minä olen mennyttä, eikä minua oikeastaan ollut edes olemassa. Ja olin kuitenkin. Olin se, miksi minua ajattelit; olin se, miksi se naapuri minua ajatteli; olin häivähdys siitäkin, miksi itseäni ajattelin. 

Minä olen vieläkin. Niin kauan, kuin sinun mielikuvasi värittävät minulle kasvit ja suulleni hymyn, niin kauan minä olen. Sinä päivänä, kun kukaan ei enää minua ajattele, minä katoan. Sinä hetkenä todellisuus muuttuu.

Vihlaisu rinnassani.

Luopumisen suurin haaste on päästää irti ja antaa ihmiselle tila elämään

Luopumisen suurin haaste.

En tiedä. 

Valmistaudun koettelemukseen

Valmistaudun elämään

Valmistaudun luopumaan kaikesta lopustakin

Jotta voin omistaa kaiken

En tiedä, miksi kirjoitan

En tiedä, kuka olen

En tiedä todellisuuden luonteesta

En tiedä sinusta

Laula tai tanssi tai murehdi tai iloitse

Ole

Suurempi vielä sydäntäsikin

Jos se ikinä voi olla mahdollista.

Matka jatkuu

Toisaalla päättyy

Elämän loppumaton yö matkanteon välineenä

Sinisessä sumussa painun sinuun kiinni

Painan lantiolleni merkin sinusta

Pyhän pyhitetyn merkin

Sulan maahan

Tahtoisin tarttua hiuksiisi

Viedä niitä ja tuntea niiden paino veden jälkeen öisenä yönä tulenkajon lämmössä

Syvää unta

Elän sitä

Päivästä toiseen olen elämätön ja hiljainen. Kokonaisuutta kannattelen kaksin käsin ja toivon elämältä apua.

Tiedän sitä myös saavani, jos vain uskallan odottaa.

Hetkien lomassa, syleilyssä suuren salaisuuden; rakastan sinua

Kiedon tuhansien kultaisten paulojen punokset sydämesi ympärille tietääkseni sinut.

Elämän voittolaulu raikukoon, kaikukoot sävelet hiljaisten sellaisina iltoina, kun olemme yhtä.

7.2.2018

Muumioitumisen vuosi 2018

 Hiljaisuus

Kääriydyn käärinliinoihin

Purskeita epätoivosta valuu suupielistäni kattoa kohden

Missä olet rakkaani?

Joskus tulevaisuudessa

Rakkaus koskettaa minua

Kietoo sormensa ympärilleni

Joskus tulevaisuudessa

Elän kuitenkin nyt

Hiljaisuus

Lajitovereiden epätoivoiset tuskat kaikuvat tyhjissä saleissa, joita on huolella varjeltu pysymään tyhjinä. Elämää sellaisessa olemuksessa, joka ei tahdo elää. Käperryn viereesi. Tuskan täyttämään tyhjiöön. Happilaitteina ajatusten melankolia.

En aio elää tällaista elämää. En kykene murtumaan jokainen hetki ollessani hengetön, yksinäinen, ollessani vailla suojaa mahdollisimman paljon poistyöntäviä tapoja muassani.

Kyyneleeni eivät osaa vuotaa. Ne eivät tiedä enää, miten voittaa kontrollin tuoma lihasmuisti. Ne kertyvät minuun. Täyttävät minut. Olen kyynel. Suolainen pisara, valtamerten kaiku. Koskisitpa minuun. Koskisinpa sinuun. Kokonainen valtameri. Kokonainen planeetallinen suolaista nestettä odottaa. Odottaa. Odottaa. Odottaa.

Käärmeet tulevat paikalle. Niiden mustissa kehoissa huokuu kavala myrkky. Houkutus. Iljettävä totuus maistaa käärmeen kielen vipatus. Halu luikerrella, syvimpiin salaisiin sopukoihin, kietoutua limaiseen pukuun. 

Käärmeet ovat kauniita. Niiden pinnassa kiiltelevät tuhannet timantit. Ne suuntaavat matkansa sisään raottaen varovasti porttien ovia. 

Kauneus lepää. Antaa hengittää, armo juoksee polygoniavaruudessa valoa nopeammin. Kauneus lepää.

Käärme tulee luokseni. Silitän sen kaulaa, sen vartta, sen päätä. Tunnen, kuinka sen nälkä huutaa. Huomenna. Ja huomenna. Ja huomenna. Enkä lupaa mitään. Olemista, elämistä, tyytymistä, hiljaisuuden silittäminen käy uudella silityslaudalla mainiosti. 

Autioitunut kaikkeus lepää kappaleina malliavaruudessa. Sen todellisuus on oleva toisenlainen. Pano. Tirskuvat silmät ja hengityksen kiivaus. Oleva tuhannesti.

Nälkä kiirii, sen huuto on korviahuumaava. Kosketuksen voimaan kaatuisivat tarkoin varjellut tornit ja niiden messiaat. Kellonsoittajista kutoutuisi rampoja ajan aaltojen raiskatessa todellisuutta. 

Nälkä kaikkoaa. Sen kutsu, sen pyyntö ottaa kaikki. Sen toive saada kaikki välittämättä hinnasta.

Tumma puheeni kaikkoaa illassa. Tahtoisin liennyttää hormonaalisen tuskani. Poistaa painon päästäni, alavatsastani. 

Ajattelen tätä nykyä, että se ei ole oikea tapa.

Siihen hiljennyn. Hauraan toiveen kera hauras mieheys ja naiseus. Jumalan edessä minä polvistun. Nöyrryn. En voi muutakaan.

19.1.2018

Runopäiväkirja

 Olen ja elän

Elämäni suurin ihme hengittää

Hengittää ja hengittää

Olen syvän meren hiljaisuus kudostettuna kellon alati jatkuvaan lauluun

Ja kerron sinulle tarinaa

Jotta viihtyisit

Soittoisat kellonlyömät kertovat edellisen päivän painuneen jo mailleen

Sydänyön ristiriitaisesta kivusta

Jäljellä on enää loittonevat kaiut

Hiljaisuus tuudittaa uskomaan itseensä ja jumalaan

Pyytää luokseen jottei yhdenkään kyyneleen tarvitse koskettaa turhaan tämän maailman elämää

Haikeus on kaikkivaltiaan käsissä, tuska, tarkoituksella kirurgintarkasti asetettuna kaikkein arimpiin paikkoihin

Laulu kaikkeudelle soi näissä seinissä

Niiden kaiut toistavat elämän rytmiä olla osa kaikkeutta

Niihin sanoihin aloitan jälleen aamuni vaelluksen unessani kehoni unien ihmemaan päättyessä ja haihtuessa

Unessani olin minä, mutten kuitenkaan

Olin teatterissa ja tein hienoja asioita. Ihmiset pitivät minusta ja antoivat arvoa olemiselleni. Näin tuttuja ihmisiä ja joitain outoja naisia jossain oudossa kokouksessa, jonne en oikein tiedä  miten päädyin. Mieleen tulee vahvasti jokin luontoa suojeleva instanssi, muttei sitten kuitenkaan

Sitten siellä oli alaopas. Istuen tuolilla katseli isosta leveästä ikkunasta ulos. Menin ravistelemaan tuolia ja kertomaan, kuinka täällä ei ole mitään merkitystä millään. Kuinka yksikään akateeminen saavutus tjsp ei merkitse lopulta yhtään mitään. Kuinka kaikki perustuu tyhjyyteen. Kuinka tällä elämällä ei ole merkitystä.

Lopussa luin kirjeen. Kirje oli kirjoitettu tarinaksi, ja kertoi jonkin ihmisen tekemisen motivaatiopostauksena. Se kertoi pyöräilystä; kuinka joku oli lähtenyt pyöräilemään ja päätynyt jo kahdessa viikossa rennon pyöräilyn jälkeen kahden tuhannen kilometrin päähän.  Kirje oli keltaisella pergamentilla ja tehty hieman vanhahtavalla fontilla. 

The end.

Jatkoin sukellustani valoisaan uneeni

Tietoisuuteni soitinkellot hiljalleen olivat mukana kaikessa

Hiljalleen tulin tietoiseksi unestani maan päällä

Tulin unekseni

Matkani jatkuisi taas seuraavan raskaan päivän ajan.

Taas seuraavat tunnit kuluisivat odottaen vain pääsemistä unien rauhaan painajaisestani.

Se olisi minun kohtaloni aina aikojen loppuun

Miksi muuttaa jotain

Mikä on olemassa

Puhallan minän meren tuuliin

Katson alati kasvavaa taivaanrantaa, kuinka se kauneudellaan lupaa minun olla elossa

Kuinka vihani kauheudellaan

Lupaa minun olla rauhassa

Kuinka rappeutuva peilikuvani kertoo minun olevan väärässä

Kuinka tuskaiset valumattomat kyyneleeni kertovat minun olevan kipu itse

Kuinka valo kutoo verkkoaan ja paljastaa yöllisen hulluuteni kaikki osiot

Kuinka itse hukun alati kasvavaan verkkoon, jonne on kätketty minunkin todellinen luonteeni

Ja niihin ajatuksiin lopetan ja alan tekemään aamupalaa.

15.1.2018

Alive

 Mind in peace; duties gone away; time whispering all around: "I don´t exist"; Calling of the brave #new_year; getting closer; closer; #circles_of_life, beings; energy flowing around; somehow I reach to the mercyfull #god, reach to the beautiful #heart of the world; somehow I forget existence of my being; 

somehow I breathe

Somehow time breathes; inhales, exhales; time is alive;

#alive

What A time to be alive

28.12.2017

Päivä kaksi - maalaustaiteen museo

Olemme olleet tässä kvadrantissa kauan. Pidempään, kuin muissa yhteensä. Sisätilat huokuvat menneen ajan rauhattomuutta ja rauhaa. 

Väsyneiden kehojemme solut huutavat jotain, mitä emme osaa tunnistaa. Elämä hiljentyy. Arkku laskeutuu mustaan multaan. Päivänkoitossa värivalot muuttuvat harmaaksi betoniksi ja tuska saavuttaa mielen.

Olen matkalla menneille maille. Illassa sikeävät elämänkipinät leijailevat tuhkana maahan. Aurinkotuuli pyyhkii kuolleen maan pintaa.

9.1.2018