Runopäiväkirja

 Olen ja elän

Elämäni suurin ihme hengittää

Hengittää ja hengittää

Olen syvän meren hiljaisuus kudostettuna kellon alati jatkuvaan lauluun

Ja kerron sinulle tarinaa

Jotta viihtyisit

Soittoisat kellonlyömät kertovat edellisen päivän painuneen jo mailleen

Sydänyön ristiriitaisesta kivusta

Jäljellä on enää loittonevat kaiut

Hiljaisuus tuudittaa uskomaan itseensä ja jumalaan

Pyytää luokseen jottei yhdenkään kyyneleen tarvitse koskettaa turhaan tämän maailman elämää

Haikeus on kaikkivaltiaan käsissä, tuska, tarkoituksella kirurgintarkasti asetettuna kaikkein arimpiin paikkoihin

Laulu kaikkeudelle soi näissä seinissä

Niiden kaiut toistavat elämän rytmiä olla osa kaikkeutta

Niihin sanoihin aloitan jälleen aamuni vaelluksen unessani kehoni unien ihmemaan päättyessä ja haihtuessa

Unessani olin minä, mutten kuitenkaan

Olin teatterissa ja tein hienoja asioita. Ihmiset pitivät minusta ja antoivat arvoa olemiselleni. Näin tuttuja ihmisiä ja joitain outoja naisia jossain oudossa kokouksessa, jonne en oikein tiedä  miten päädyin. Mieleen tulee vahvasti jokin luontoa suojeleva instanssi, muttei sitten kuitenkaan

Sitten siellä oli alaopas. Istuen tuolilla katseli isosta leveästä ikkunasta ulos. Menin ravistelemaan tuolia ja kertomaan, kuinka täällä ei ole mitään merkitystä millään. Kuinka yksikään akateeminen saavutus tjsp ei merkitse lopulta yhtään mitään. Kuinka kaikki perustuu tyhjyyteen. Kuinka tällä elämällä ei ole merkitystä.

Lopussa luin kirjeen. Kirje oli kirjoitettu tarinaksi, ja kertoi jonkin ihmisen tekemisen motivaatiopostauksena. Se kertoi pyöräilystä; kuinka joku oli lähtenyt pyöräilemään ja päätynyt jo kahdessa viikossa rennon pyöräilyn jälkeen kahden tuhannen kilometrin päähän.  Kirje oli keltaisella pergamentilla ja tehty hieman vanhahtavalla fontilla. 

The end.

Jatkoin sukellustani valoisaan uneeni

Tietoisuuteni soitinkellot hiljalleen olivat mukana kaikessa

Hiljalleen tulin tietoiseksi unestani maan päällä

Tulin unekseni

Matkani jatkuisi taas seuraavan raskaan päivän ajan.

Taas seuraavat tunnit kuluisivat odottaen vain pääsemistä unien rauhaan painajaisestani.

Se olisi minun kohtaloni aina aikojen loppuun

Miksi muuttaa jotain

Mikä on olemassa

Puhallan minän meren tuuliin

Katson alati kasvavaa taivaanrantaa, kuinka se kauneudellaan lupaa minun olla elossa

Kuinka vihani kauheudellaan

Lupaa minun olla rauhassa

Kuinka rappeutuva peilikuvani kertoo minun olevan väärässä

Kuinka tuskaiset valumattomat kyyneleeni kertovat minun olevan kipu itse

Kuinka valo kutoo verkkoaan ja paljastaa yöllisen hulluuteni kaikki osiot

Kuinka itse hukun alati kasvavaan verkkoon, jonne on kätketty minunkin todellinen luonteeni

Ja niihin ajatuksiin lopetan ja alan tekemään aamupalaa.

15.1.2018