Kysymykseni luonne,
Se ei koske tämän maailman rakennetta
Sen syytä
Sitä että miksi joku tapahtuu
Tai on tapahtumatta
Ehei, se ei koske myöskään sinun nimeäsi
Tai sitä,
Mitä teit eilen
Tai tulet tekemään huomenna
Tai joskus
Kysymykseni luonteeseen
Siihen voisi punoa kaikkinaisia käsityksiä
Loogisia sidosteita todellisuuden oletetuista rakenteista
Ja sen voisi laittaa käsittämään kokonaisen elämän mittaisen tunneskaalan
Niin, siihen voisi
Pitää kuitenkin ehkä kysyä
Minkälaisella ajatuksella olette täyttäneet mielenne?
Kas kun kysymyksen asettelussa on tärkeää myös,
Keneltä kysymyksen kysyy
Kuka, siis ken, on ennemminkin erilaisen mahdollisen todellisuuden kantaja, kuin että olisi personoitu nimellä ja työpaikalla ja menneisyydellä.
Tottakai tosin nekin ovat osa kokonaisuutta
Toki on aina kukasta itsestään kiinni, minkälaisen mahdollisen tuulen se kykenee sietämään ja kestävätkö sen varren rakenteet hedelmiensä painoa. Olettaen tietenkin, että kyse on hedelmöivästä kukan kantajasta. Ilman hedelmiäkin voi kasvaa ja kukoistaa.
Onko sitten mahdollista jollain tavalla saada selville, minkälaisesta kysymyksestä kenties tässä olisi kyse? Joku voisi väittää vahvasti, että: ei, tämä on pelkkää huuhaata ja sanahelinää. Miksi sitten kirjoittaa teksti pohjaten se kysymykselle, jota ei suostu edes kertomaan?
Onko siinä enää yhtään mieltä, tai järkeä? Tämän kysymyksen asettelijalta täytynee kysyä, että mikä sen todellisuuden nimi on, joka kantaa harteillaan juuri oikean mielen ja järjen; todellisuuden, jonka olevaisuus perustuu juuri oikeaan logiikkaan ja mielenmuotoon. Vai onko sillä nimeä ja miten me muutkin voisimme kenties nähdä sen todellisuuden, johon kysymyksen kantaja perustaa olemisensa?
Oleva. Siitä tämä kaikki alkoi. Olen siitä varma. Ja voin uudestaan ja uudestaan palata alkuun - jos sellaisen käsitteen voi ottaa käyttöön ihan vain tekstillisen ulottuvuuden vallitessa - katsomaan, että kas, juuri näinhän se on... Entäs sitten, mihin tämä kaikki päättyy? Miksen voi juuri nyt mennä katsomaan, että mihin se päättyikään. Silti, väitän, että kaikki päättyy olevaan.
Missä on se alkuperäinen punainen lanka, jota nämä sanat lähtivät kiinnostuneina tarkastelemaan; vertailivat ja maistelivat pienet tämän todellisuuden luonnetta ikään kuin lupaa kysyen paljastaa suurin salaisuus. Kiihottuivat ja olivat alastomina toistensa edessä, vain pukeutuakseen jälleen oman luonteensa mukaisiksi. Niitä ne sanat ovat, kulkevat rinnallasi, kertoen päivästä toiseen sinulle, mitä näet, koet, haistat, maistat... Kertoen sinulle, kuinka olet elänyt elämäsi sen enempää syyttämättä tai puolustamatta.
Ne näyttävät, kuka sinä olet.
Mutta missä se kysymys? Se polttavan harras kysymys, jonka tähden on luotu uusi todellisuus, jonkinlainen jumalten leikkikenttä. Tai jalkapalloareena.
Kauas, jotakuinkin kauas, voisi ajatella karkaavan niiden punaisista ilmapalloista roikkuvien punaisten lankojen.
Mutta, se tämänkertaisesta, sillä ajattele, minun täytyy lopettaa. Täytyminen on tietenkin vahva sana. Mikään ei oikeastaan pakota tai sanele sitä todellisuutta minulle, missä lopetan näiden sanojen kirjoittamisen. Sanotaan siis ennemmin, lopetan nyt. Onneksi sen jälkeenkin, kaikki on oleva.