Rakkaus hetkeen elää täällä

 Olen matkantekijä

Tolkienin nimeämätön sankari

Kulkiessani

Näiden katujen äänet toistavat minulle sanomaansa

Koetan vaipua hiljaisuuteen

Yläpuolellani olevassa tilassa lukee romu&random

Olen sen alla

Kellarissa

Betonisessa luolassa

Minne luolamiehet ja -naiset ovat kokoontuneet

Betoni kaikuu

Jollakin on soitin

Toisellakin

Kolmannellakin

Neljännelläkin

Monennellakin 

Elimistöni sulatusuunia kiehtoo tällä hetkellä sille antamani salaatti

Dyykkisalaatti löysi tiensä luokseni Tahmelan k-marketilta

Vaihdoin juuri viestejä

Nyt elimistöni unohti ruoka-aineet ja työnsi verenkierron vallan toisaalle

Elämä, ah

Tuo huumaavan raskaan kevyt pieni hassu matka

Elämä, ah

Sitten muistan ajatuksen:

Ihmisiksi, ne ovat niitä, jotka jäivät lapsiksi

Miksi

Enkä saa enää ajatusta sellaisena kiinni

Kuin se aiemmin oli

Se harmittaa

Ja annan sanojen lentää

Villitsen viesteissä erästä

Samaan aikaan vanha mies puhaltaa jonkinlaiseen puhallinsoittimeen

Äänimaisemassa on utopiaa, dystopiaa. Katkonaisia hengähdyksiä erilaisista todellisuuksista

Erilaisista

Erilaisista

Katkonaisia

Elämän virta on katkonaista

Kuin myös hetken virta

Kakofonia tanssii betonisilla luolaseinillä

Korkea ääni viiltää ylitse muiden

Kuljetaan korvieni sietokynnyksellä

Kuljetaan muusikoiden oudossa synergiassa

Välähtelevissä taajuuksissa

Sellon tummuus hyväilee korkeiden särkyvien sävelten sisältä

Synergia etsii paikkaansa

Etsii

Ja etsii

Etsii

Synergialla on olemassaolo

Kakofoniaan sisällytetty kollektio

Sulautunut mieli

Hakemassa 

Olemassa vastahakoinen

Olemassa sinä

Väsymykseni kiertää kehossani

Huvittuneisuus kiertää kehossani

Suunnaton ärtymys kiertää kehossani korkeiden äänien taipaleen pitkin poikin betoniseiniä tähden

Minä kierrän kehossani

Paikalle tuli kiinalainen laululintu

Sen lemmikkiporsas laulaa tuutulaulua

Tämä on ihan v***n randomia

Romusta en tiedä, tosin kehoni kaipaa lepoa

Kiitänpä siis kaikkia

Maapallo venyy sellon kyljessä

Siitä tuli sateenkaareen puettu nukkuva lapsi

Haluaisin olla nukkuva lapsi juuri tällä hetkellä

Ja pelko valtaa minut sanojeni seasta

Äänet tuovat omituisen kattoeläjän luokseni

Se loikkii kerrostalojen katoilla mustien vanhojen pienten ilmahormien ja savupiippujen joukossa.

Avaruusmatkani lähentelee loppuaan

Väsymys vie minua

Saattelee ystävän tavoin kohti lämmintä valoa

Pyytää luokseen lämpimään

Väsymys ja kehoni pyristely

Vai oliko se sittenkin mieleni

Oliko se sittenkin

Oliko se sittenkin

Oliko se sittenkin

Random soittajat löysivät uuden, totaalisen randomin kanavan

Millä lähettävät toisilleen hyvin randomin kuuloisia viestejä

Olen romu&randomin uneksiva väsynyt matkalainen

Ja kohta astun taas ovesta ulos uuteen maailmaan

21.3.2019

Oleva

Kysymykseni luonne,
Se ei koske tämän maailman rakennetta
Sen syytä
Sitä että miksi joku tapahtuu
Tai on tapahtumatta

Ehei, se ei koske myöskään sinun nimeäsi
Tai sitä,
Mitä teit eilen
Tai tulet tekemään huomenna
Tai joskus

Kysymykseni luonteeseen
Siihen voisi punoa kaikkinaisia käsityksiä
Loogisia sidosteita todellisuuden oletetuista rakenteista
Ja sen voisi laittaa käsittämään kokonaisen elämän mittaisen tunneskaalan

Niin, siihen voisi

Pitää kuitenkin ehkä kysyä
Minkälaisella ajatuksella olette täyttäneet mielenne?
Kas kun kysymyksen asettelussa on tärkeää myös,
Keneltä kysymyksen kysyy

Kuka, siis ken, on ennemminkin erilaisen mahdollisen todellisuuden kantaja, kuin että olisi personoitu nimellä ja työpaikalla ja menneisyydellä.
Tottakai tosin nekin ovat osa kokonaisuutta

Toki on aina kukasta itsestään kiinni, minkälaisen mahdollisen tuulen se kykenee sietämään ja kestävätkö sen varren rakenteet hedelmiensä painoa. Olettaen tietenkin, että kyse on hedelmöivästä kukan kantajasta. Ilman hedelmiäkin voi kasvaa ja kukoistaa.

Onko sitten mahdollista jollain tavalla saada selville, minkälaisesta kysymyksestä kenties tässä olisi kyse? Joku voisi väittää vahvasti, että: ei, tämä on pelkkää huuhaata ja sanahelinää. Miksi sitten kirjoittaa teksti pohjaten se kysymykselle, jota ei suostu edes kertomaan?

Onko siinä enää yhtään mieltä, tai järkeä? Tämän kysymyksen asettelijalta täytynee kysyä, että mikä sen todellisuuden nimi on, joka kantaa harteillaan juuri oikean mielen ja järjen; todellisuuden, jonka olevaisuus perustuu juuri oikeaan logiikkaan ja mielenmuotoon. Vai onko sillä nimeä ja miten me muutkin voisimme kenties nähdä sen todellisuuden, johon kysymyksen kantaja perustaa olemisensa?

Oleva. Siitä tämä kaikki alkoi. Olen siitä varma. Ja voin uudestaan ja uudestaan palata alkuun - jos sellaisen käsitteen voi ottaa käyttöön ihan vain tekstillisen ulottuvuuden vallitessa - katsomaan, että kas, juuri näinhän se on... Entäs sitten, mihin tämä kaikki päättyy? Miksen voi juuri nyt mennä katsomaan, että mihin se päättyikään. Silti, väitän, että kaikki päättyy olevaan.

Missä on se alkuperäinen punainen lanka, jota nämä sanat lähtivät kiinnostuneina tarkastelemaan; vertailivat ja maistelivat pienet tämän todellisuuden luonnetta ikään kuin lupaa kysyen paljastaa suurin salaisuus. Kiihottuivat ja olivat alastomina toistensa edessä, vain pukeutuakseen jälleen oman luonteensa mukaisiksi. Niitä ne sanat ovat, kulkevat rinnallasi, kertoen päivästä toiseen sinulle, mitä näet, koet, haistat, maistat... Kertoen sinulle, kuinka olet elänyt elämäsi sen enempää syyttämättä tai puolustamatta.

Ne näyttävät, kuka sinä olet.

Mutta missä se kysymys? Se polttavan harras kysymys, jonka tähden on luotu uusi todellisuus, jonkinlainen jumalten leikkikenttä. Tai jalkapalloareena.

Kauas, jotakuinkin kauas, voisi ajatella karkaavan niiden punaisista ilmapalloista roikkuvien punaisten lankojen.

Mutta, se tämänkertaisesta, sillä ajattele, minun täytyy lopettaa. Täytyminen on tietenkin vahva sana. Mikään ei oikeastaan pakota tai sanele sitä todellisuutta minulle, missä lopetan näiden sanojen kirjoittamisen. Sanotaan siis ennemmin, lopetan nyt. Onneksi sen jälkeenkin, kaikki on oleva.

Olen kaikki

 Matka

Ääretön vuo
Nälkä saada sanoja

Pisaroiden jatkumo kielelläni
Elämäni
Teen tämän kaiken mielelläni

Tahtomo, jakaamo
Haluamo
Luovutinko jo tänään

Eläväni elämäni lupaan sen tekeväni

Tänään elämään ihanaan sukeltaa saan mukeltaa
Jatkaa niin käy askel uusi
Jatkaa jatkaa jatkaa vaan
Jatkaa
Jatkaa

Kyky rakastaa
Mitä se on, kalaa pakastaa?
Kelle mitä vaan
Onni ei ole se kuitenkaan, joka kaikkoaa

Liljat joka tapauksessa lakoaa
Vaan kaikkeus kestää ainiaan

Tulppaani, ole tulppaani
Tulppaani, ole tulppaani
Kasva ja kukoista
Nauti ja viherrä
Punerra ja kujerra
Elä empimättä
tuulten anna tuivertaa
Juurten anna kannattaa

Taistele turhaan älä tuulta vastaan
Vaikka tuuli taivuttaa

se yleensä vain vahvistaa
Ja vaikka korsi katkeaa
Talvi silti koittaa
Kevät seuranaan

Ja kasvu alkaa uudestaan

Luottamuksen sana maanantaille
Toivo

Kuka lepää suomineidon harteilla
Mikä kissa siellä kehrää
Ja miksi

Lämpimän sielun lämmin soitto
Lämpimän mielen lämmin koitto
Koulutukseni soittama hetkellinen aaria
Arvoton mies
Armoton mies
Arvon mies

Tavan takaa

Istuen tiesi
Oletko miesi
Lämpeekö liesi



Land of the midnight sun
praying all the needs are done
Hey, we come from here and there
Can you believe, we were there

The night we were coming out of fear
Oh, my darling, please come near.
Please, come near
Whisper my ear, please
Come near

You see my darling, we are living
In the land of the midnight sun
you see, my darling, you see

I'm living here

I'm living here.

15.10.2018

Tillintei ja Toinen Todellisuus

Vaeltelin siinä kaupungissa ja jäin hetkeksi aloilleni. Oli hyvin hiljaista, kaipasin muutosta, vaan en vielä ollut siihen valmis. Ikkunassani toistui sama näkymä. Lumi satoi maahan. Lämpötilasta tiivistyneet ilman vesimolekyylit peittivät maailmaa. Oli kovin rauhaista.

Kelloni tikitti. Seinä kaikui vastaten kellon kaihoon. Edessäni näköradio toisti avaruuden kuvitteellisia maisemointeja. Mieleni oli väsynyt.

Kuvat vaihtuivat ympärilläni heijastelevasta todellisuudesta toiseen. Kokonaisen valovuoden odotus oli lähelläni; päättymässä; antamassa viimein armollisen halauksensa.

Kosketin eri todellisuuksien sivuja. Annoin niiden virrata lävitseni yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes todellisuus ei käsitteenä enää voisi toimia; kunnes itse olisin ja todellisuuksien väliset rajat haihtuisivat.

Oli aikaa siitä, kun tulin kaupunkiin. Tanssikengät, kaikki. Monia sieluja, monia kadonneita ja löytyneitä. Monia eläviä kokonaisuuksia, joiden matka läpi tämän elämän oli valaisevaa katsottavaa.

Aika. Ihana aika. Kulkeva kulkuri, matkalainen rinnallani. Jopa voisin sanoa: hyväilevä rakastaja ja armollinen kumppani. Arvollinen.

Sivuutettuani ensimmäiset ajan kauhut, ne vääjäämättömät muutokset kaikessa olemisessani, valo tarttui pimeyden matkalaiseen. Loisti rikki sen kauhulla kudotut sokaistumista estävät verkostot.

Nyt, kuin keväisessä koivu-aariassa, samainen valo siivilöityy fotoni kerrallaan tuhansien vehreiden lehtojen kamaraan. Tuhansien hyytyneiden vesimolekyylien peittämiin vehreisiin lehtoihin. Todellisuus on täällä ja elää sykkien vahvoissa ja heikoissa.

Todellisuus ja elämä, matkakumppanit ajassa. Leikkien rationaalisten käsitteiden irrationallisessa virrassa. Hukkuen ja löytyen. Ollen osa minua ja sinua. Kadoten kauan löytymättä olleen luota tullakseen vihdoin löydetyksi.

Mikä on sinun sydämesi sana tähän kaikkeen? Oletko oikeutettu onneen ja rakkauteen; oletko se, joka voi hengittää samaa ilmaa kaikkien kera välittämättä tuskaisista sävelistä; antamatta niiden sokaista todellisuutta ja aikaa.

Mikä?

Kello eteni ristipistoin kutoen seinälle verkkoaan. Toinen toisensa jälkeen he hukkuivat ajan hämäriin, toinen toisensa jälkeen.

Kello jatkaa. Aika haihtuu. Galaksit kulkevat. Todellisuudet juoksevat vallattomina, ajattoman villeinä, kastehelmien värjäämällä niityllä. Niitty kulkee kanssani.
Kuljetko sinä kanssani?

Rinnakkaisten todellisuuksienkin valossa huomaan ikiaikaisen rakkauden olevan läsnä; Muokkaavan hermopäätteideni ratoja lupaamalla olla läsnä aina.

Rakasta minua niin minä rakastan elämää.

Tämän todellisuuden aikasimulaatiossa olen osa kaikkea. Ajallinen matkani yhtälöityy suurempaan; linkittyy aina universumin alusta loppuun ja taas takaisin. Energia kulkee rinnallani, sen tuhannet säikeet verkottuvat vieressäni, aivan solujeni pinnoille asti.

Joku riisuu totuuden. Riisuu ajan. Vapauttaa kahleet olla todellisuus. Moniulottuvuuksien simuloidussa kokeellisessa meressä aika tapahtuu. Sen punokset kultaavat kohtaavan todellisuuden havainnoijan. Olen aika, riisuttu ulottuvuus. Meren liike aaltoina pinnallani. Olen olemassa siksi, koska sinä olet olemassa. Ilman sinua olen pois.

Ilman sinua minä haihdun. Anna minun siis kulkea vapaana uomaani pitkin, täyttää merten vaativat uumat vastasyntyneen raikkaudellani. Anna minun olla elämä ja kaikkeus; aika ja matka; tuhatvuotisen taipaleen alku ja loppu; anna minun olla se kaikki, mitä sinä olet minun kanssani.

Olen uni. Rauhoittunut sininen aalto. Pysähtynyt syvän meren huokaus

Matkan taasen jatkuessa hengitän sairastunutta ilmaa. Sen luoma kollaasi solujeni verkkokalvoille sisältää energiakenttiä repiviä visuaalisia raiskauksia. Tiedän olevani jälleen hengissä, sillä kipu leikkii meissä.


9.12.2017