Istun ajan sateessa. Pisarat vyöryvät menneiden aikojen taivaista - luoden pieniä altaita, puroja tai vain haihtuen, imeytyen. Joitain puroja on huolella vaalittu, niiden uomat ovat elossa vahvoina kulkien läpi eri aikojen.Fyysisen todellisuuden aurinko lämmittää minua, paistaa kasvoihini ja nainen syö jäätelöä edessäni. Ajan sade antaa minun kasvaa liottaen juurilleni ravinteita ja elämää - antaen lehdilleni sateisen sulonsa. Eräs nainen tuli takaisin kiusaamaan minua, ainakin omien sanojensa mukaan.
Hyppäsin kulkevassa ajassa seuraavaan päivään. Renkaiden humina täyttää tyhjyyttä. Jostain kaikuvat vielä iloiset ilmeet. Olen matkalainen, eräänlaisessa kiireessä.
Sade on poissa. Paahtava aurinko porottaa tulevaisuudesta, korventaa läpi ihon kerrosten. Paahde.
Matkani, mitättömän miehen mitätön kulku mitättömillä poluilla mitättömän ajan verran. Iätön vai mitätön; matkalainen vai turisti; olemassa olon vaikutteet hellimässä paahteen lomassa. Sateen ääni alkaa kuulumaan.
Ensin pisara, sitten toinen. Kolmannen kulku halki aika-avaruuden pysäyttää - ensin ajan itsensä, sitten minut. Vaihdan kulkusuuntaa, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen; juna kulkee silti aina vain eteenpäin. Sade lyö sen tuulilaseihin.
Yksinkertainen, naivi, tietämätön; onnellinen, lapsenuskoinen, huoleton.
Huoleton sade, tihkuttaa, antaa elinvoimaa, kastelee elintärkeän maan.
Sellaisen sateen alle voisin rakentaa majani. Monesti vain sataa kaatamalla - ilma jäädyttää jättikokoiset vesipisarat myrskytuulen repiessä niiden pintaa voimallaan - ja taivaiden huuto kuuluu tähän aikaan asti.
Nyt juna on pysähdyksissä. Taivas on sees vaaleansinen peittäessä avaruuden ikkunaa. Sade. Missä on sateeni, rauhallinen, rakastava sateeni?
Rakkaus sateeseen elää elämässä. Tarttua kiinni pisaroista, antaa niiden valua lävitse sormien. Kuunnella elämän huokauksia ja rakastua - palavasti ja kaikkeen.