Resoluutioinen, kovaksikeitetty vanha rautaässä seisoo vierelläni. Olemme kovia kokeneet taistelupari. Haistan vieläkin äskeisen maiseman tuoman metallinkatkun ja rikin eltaantuneen maun.
Ässä alkaa pikselöitymään. Olen vieläkin paikallani, kaikki tulee aina tapahtumaan näin ja joudun jättämään tämän maailman ja toverini täällä. Elämäni ja muistoni täällä, vaikkakin jälki niistä seuraakin minua toisaalle.
Olen osa koneistoa; palavaa ja vanhentunutta; uutta ja janoisaa, nälässään palavaa. Olen osa sitä kaikkea ja tuhoudun jälleen uudelleen.
Katson hitaasti valuvia viisareita. Niiden hohkaava tikitys tukkii elämäni toiminnot. Olen vain ne ja niiden jatkuva loiske. Kuin aaltoja, niitä ne ovat. Aaltoja lyömässä rantaan tasaisella syklillään, eivätkä ne unohda minua tai ole unohtamatta.
Meillä kaikilla on meidän oma työmme tällä kauniilla planeetalla. Oma työmme ja oma elämämme. Meidän pitäisi kyetä näkemään se, läpi kaikenlaisten katkujen ja pirullisten juonien. Läpi elämän vetoisten luolien ja ohitse nälkäisten hampaiden.
Oma työmme. Se määrittää meidät meidän läheisillemme. Se määrittää meidät ja näyttää läheisillemme, mitä he voivat itsestään ja läheisistään tuntea. Mitä he voivat?
Renderöin itseäni kuultavammaksi. Ehostan muutamia varjoja ja kontrasteja. Minun ei tarvitse näkyä kirkkaasti kaikille. Parempi kun olisin kuvassani taustalla olevan udun seassa. Suurimmalle osalle.
Nyt puhutaankin siitä osasta, joille haluaisin näkyä. Ehkäpä, niin ehkäpä jo näynkin heille.
Vaihdan virtuaalisesta maailmasta toisenlaiseen virtuaaliseen näkymään. Täällä silmäni, ajatukseni, kulttuurilliset luuloni ja ympäristöni kertovat minulle oman virtuaalisen näkymänsä. Tunteiden heijastumia, sanoja vailla ymmärrystä, ymmärrystä vailla sanoja.
Ollaanko me vailla sanoja?
Oletko sinä siellä vailla sanoja? Tuhannen vuoden päässä katsot näitä raapustuksia, luolamiehen kaltainenko ne kenties kaiversi teknologiseen kiveensä alkeellisilla työkaluillaan? Oliko se retorista vai kysymys ensinkään?
Ihminen. Ihana kaunis ihminen, syyllinen kaikkeen oman mielensä sisällä aina niin kauan, kuin luulee olevansa voimissaan. Ihminen. Ihana kaunis ihminen.
Maalasin kallioon tänään haavekuvan. Elämän yhden käännepisteen, ehkä jonkinlaisen toiveen tulevaisuudesta. Sitä en tiedä, onko minulla halua lähteä sillekään tielle. Ehkä lapseni sen osaavat kertoa. Minulla ei taida olla kiinnostusta.
Pelkään. Pelkään tulevaa ja tapahtuvia. Vai pelkäänkö. Vai pelkäänkö kenties ajatuksiani ja koetan muuttaa niitä todellisuuksiksi, jotta saisin uskoa niiden olevan totta. Virta saavuttaa. Aallot kulkevat jo varpaideni päältä.
Iskut. Ajan viisareiden iskut kaikuvat modernissa luolastossa. Ajaton ihminen, mutta tahdistimen ääni rauhoittaa. Joskus sen toivoisi kulkevan 40bpm. Meinasin jopa alkaa muuttamaan kellojani ja aikayksiköitäni 60 minuutista 40 minuuttiin tunnissa. Siihen hiljaa haihtuisin kenenkään niiden hetkien kauneutta tietämättä.
Polarisaatio. Taivaan sini loistaa kirkkaampana. Kuvan sävyt löytyvät uudelleen ja uudelleen. Olen toiveikas, vaan suren etukäteen. Pienen otuksen valo. Entä jos se häviää? Entä jos usva haihtuu, ja kuvan visuaalinen kauneus häviää?
Voi, hetken valo ja elämä. Anna loisteesi saavuttaa ihmiset. Anna ymmärryksesi valella kärsivien mieltä. Kulje kaikkeus joukossamme, ja kerro kaikille, ettei huolta ole. Kerro kaikille, että elämä on hyvä.
Kerro kaikille, että myös diversiteetti on tärkeää ja anna kaikille mahdollisuus onneen.
Valinta. Minun valinta on onni ja ilo ja lasten elämä.
Valinta. Minun valintani on pukea sanoiksi elämääni. Minun valintani on kulkea narrina kuninkaan kalsareissa. Minun valintani on koettaa elää tätä elämää, sellaisia arvoja kunnioittaen, joihin itse uskon.
Hyvää yötä siis, sinä tuhannen vuoden takainen. Tai hyvästi, mitä sanoja nyt voisi menneelle tai tulevalle, tapahtumattomalle tai jo tapahtuneelle antaa.
Jää hyvin. Ole hyvin.
24.12.2018