Nimetön

Olen luontokriteeri

Partikkeli tähtisumussa

Laulamassa aina vain kovempaa

28.9.2024

Puutarhurin erikoinen

Juurista kohti aurinkoa, auringosta elämää

Ilman elämää ei ole kuolemaa

Ilman kuolemaa ei ole elämää

Sinun pysyvyytesi on minun maahani juurtunut rikkakasvi

Estäen ravinnon kasvun

Estäen kuoleman

Estäen elämän

Nyanssi taivaastani polttaa sinun helvettisi

Vain totuus on olemassa

Totuus olla

Kuolla

Elää

Joka päivä

Peläten kuolemaa

Arvostaen elämää

Joka päivä

Olen elossa

Joka päivä kuolen pois

Joka henkäys

Synnyn uudelleen ja joka henkäys

Unohdan totuuden

Sinun yhteiskunnallinen asemasi

Sinun yhteiskunnallinen maisemasi

Matkustaa maan matosien pienissä luomissa luolissa

Maan mustassa mullassa

Siellä madot syntyvät ja kuolevat

Kuoleman jälkeen sataa

Elämä iskee salamaa

Sade lyö antaa voimaa

Elämä laulaa ja lentää

Jopa sauna lämpenee

Saunassa eletään

Ja kuollaan

Siellä pestään syntyneet ja kuolleet

Saunaan kiteytyy ihmisen elämä Suomessa

Kautta aikojen

Sauna laulaa elämää

Kuolemaa

Ei ole elämää ilman kuolemaa

Ei ole kuolemaa ilman elämää

Kuoleman jälkeen sataa

Puhdas yksi elämä

Puhdas moninainen kuolema

Puhdas mato odottamassa kalan suuta

Puhdas ahven odottamassa kissan suuta

Puhdas kissa odottamassa madon suuta

Puhdas yksi elämä

Puhdas moninainen kuolema

Kuoleman jälkeen sataa

Joka päivä arvostaen elämää

Kunnioittaen

Joskus

Halveksien kaikkeuden rakenteita

Jotta löytäisi taas nöyryyden

Joka päivä kunnioittaen elämää

Joka päivä tietäen

Kuoleman olevan elämää

Joka päivä

Hyväksyen elämän

Kuoleman

Joka päivä

Kuoleman jälkeen sataa

Juurten huokaus maasta niiden löytäessä vettä

Elävät madot antavat kuohkeuden

Sirkkalehtien huokaus ensimmäisten ilmamolekyylien kosketuksessa

Kasvavan houkuttelevan kukan emin hiljainen kutsuhuuto kaivaten lisääntymistä

Kuolevan kukan lahja maailmalle

Siemenen huokaus ensimmäisen multamolekyylin syleilyssä

Juurten huokaus maasta

Kuoleman jälkeen sataa

ja

Korpin kutsu kaikuu kairan saloilla

14.8.2019

Todellisuuden proosa

 Me istuttiin hiljaisuudessa. Avaruuden äänet kuulostivat korviimme kaukaisilta, toisaalla tapahtuvilta pieniltä häiriöiltä. Ei ollut aikaa olla muutoin.

Kaksi vuotta sitten kaikki muuttui. Silloin oli vielä tähtienvälisiä matkoja ja elämämme oli kukoistavaa kaikkine kerättyine valveline-kortteineen ja elämän mittaisine avaruuskävelyineen. Elämä maistui siis elämältä. Huoneistossamme kukki harvinainen puu; sen oli tuonut matkoiltaa eräs kauan sitten poistunut. Tapanamme oli, että tämän matkan jo jättäneitä emme maininneet enää millään tavoin personifioiden.

Elämä vain oli tapahtunut, aina pienimmistä kokonaisuuksista jättiläismäisiin mielen rajojen ulkopuolelle kurottaviin entiteetteihin. Elämä tapahtui aina; energia tapahtui aina; siihen saattoi luottaa. Vaikka mielen rajat kuinka kolisivat vastaan, pystyi olemaan varma, että elämä tapahtuisi joka tapauksessa, minkä roolin lieneekin kokija itselleen ottaisi.


Kaksi vuotta sitten tuhoutui jotain korvaamatonta. Se oli luottaminen elämään. Rakkaus vaihdettiin vihaan. Kaikkinaiset sanat sulivat todellisuuden kudelmista, kaunopuheisuudet vaihdettiin syyttäviin airueisiin kaiken mitään sanomattomuudesta. Kaiken sisältävästä tyhjyydestä. Ihmisen roolin todellisesta olemuksesta ja sen olemuksen turhuudesta.

Kaikkinaisen hiljaisuuden vallitessa kuuntelimme nyt niitä säkeitä. Kuka olisi, kuka voisi viedä meidät todellisuuteen, jossa olisi hyvä elää? Missä sellainen elämä voisi saada alkunsa ja miten sellaista elämää voisi hengittää?

Kaikkeuden sävelet voimistuivat. Tähdet tanssivat. Oli aika lopettaa tämän aluksen matka. Alus oli palvellut tarpeeksi kauan, eikä se enää vaikuttanut kestävän pidempään. Vai olisiko jotain tehtävissä? Olisiko biomekaaninen kokonaisuutemme sittenkin saanut kuntoon korjausalgoritminsa ja se alkaisikin palvella meitä kyytiläisiä pelkän tyhjyyden sijaan? Kysymys leijaili ilmassa. Joku tarttui siihen; katseli sitä puolelta toiselle.

Minun käsissäni lepäsi naisen hento kaula. Siinä oli luonnollisesti kummassakin päässä tavanomaiset jatkumot. Ihoa, luuta, suonia, hermoja. Toiselta puolen minua katselivat uskomattoman kauniit silmät. Ne kysyivät seuraansa. Pyysivät jäämään. Pyysivät. Katkaisin kaulan. En aio ottaa sellaista mukaani, mitä en voi kantaa kunnialla. Kuka tahansa voi tulla katsomaan minun paikaltani tätä maailmaa ja todeta sen olevan lohduton totutuilla tavoilla.

Minne aika oli mennyt? Miksi avaruuden jatkumoissa ei oltu pystytty reagoimaan tapahtuneisiin? Miksi toiveiden valtameri velloi oksennuksen vihreänä edessäni? Olinko sairastunut? Mitä minulle oli tapahtunut; mikä oli päässyt myrkyttämään kaiken elämästäni?

Vaalittu elämä. Vaadittu elämä. Irti päästetty elämä. Ja irti päästämätön totuus. Ketä te olette? Miksi vaalitte sellaista, mikä teitä vain satuttaa? Mikä saa teidät alistumaan siipeensä ottaneiksi pieniksi pullasorsiksi? Kuka teiltä vei teidän oikeat siipenne?

Kysymyksien esittäjä elää kaukaisessa multiversumissa. Hänen tahtoaan kuuntelee tuhansien miljoonien päättömien autuaiden joukko. Hänen tahtoaan, sillä on vain hän.

Verrattain hiljalleen kävi silti muutoksen tuulet kuluttamaan ikiaikaista tulisen marmorin pintaa. Näkymätön silmälle, muutos;miljoonien vuosien ajankulku huomaamatta hetkessä aina siihen pisteeseen, jossa aika itsessään lakkaa olemasta. Kuka olet?

Ajaton, iätön, kokoansa vailla koottu sirpaleisista todellisuuksista ollessaan silti osaton. Aniharvojen äänten kaiut vielä kuuluivat noissa saleissa. Olin päässyt Hänen valtaistuimelleen. Hänen, joka sylki tuhat kertaa elämän päälle. Hänen, jonka vierelle joutuneet sielut sylkivät veristä oksennustaan ajattomissa saleissa. Hän kosketti minua sielullaan, sen painon ollessa painoton tunsin koko maailman ahdistuksen tulevan minun sydämestäni. Halusin eroon sydämestäni. Antaakseni sen hänelle, vihreän, punaisen, kirjon, värit.

Elämäni värinen harmaa lanka kiemurteli ylös jalkani pintaa. Tunsin sen riemuitsevan olemuksensa pelkistetystä helppoudesta. Viimein kipu kaikkoaisi. Viimein jonkun toisen verinen oksennus veisi paikkani ja minä saisin olla kivuton. Huusin ääneen.

"Ei. Ota paikkani. Minua kehuttiin. Olet tehnyt poikani oikein. Elämässäsi ei ole kuin sinä, ja sinä suutelet minun kultaista suutani. Tunne kuinka kuljen sinussa ja avoimien oviesi lyödessä oven kamanoihin voit tuntea eteisen täyttyvän huudosta. Kovenevasta syytöksestä, kuinka sinä veit harhaan kaikki. Missä on johdattajasi, elämäsi virstanpylväs; sellainen kaltaisesi, joka kykenee sinut huomaamaan mätänevästä kehostasi.

"Ei. Pidä sinä todellisuutesi. Herra olen minä, minä johdatan tieni, sinä olet ikiaikojen matka, minä ääretön tyhjyys. Sinun sopimasi ei ole olemassa sellaisen valon alla, mikä loistaa maailmassani. Sinun verinen todellisuutesi kaikkoaa ihmeistä, mitä kokonaisuudella on tarjota. Surkuhupaisen esityksesi päätteeksi voisit olla hieman edistyksellisempi, ja vaihdattaa oman todellisuutesi värikarttaa.

"Kuka sinä olet komentamaan minua minun omassa maailmassani? Kuka sinä olet kertomaan kenellekään, miksi heidän jalkojensa alla maa on murentunut palasiksi? Miksi he ovat mitä he ovat ilman, että he todella ovat. Nyt huuhdotaan tämän todellisuuden virstanpylväät. Niiden tornimaisessa pinnassa on jotain kuvottavaa ja etovaa. Vihertyvän luun väriä matkalla kohti homehtunutta kokonaisuutta. Sinä olet sekasikiö, hylätty orpolapsi, jonka toiveet herätä vielä kerran tähän elämään hengittävät samanlaisia molekyylejä, kuin niiden miljoonien ja taas miljoonien muidenkin.

Kaikkeuden äänet jatkoivat tasaista rummutustaan. Sanojen kaiku tyhjyydessä maksoi kaiken ylläpidetyn voiman. Jotain alkoi luhistumaan. Todellisuuden laidoilla näkyi säröjä, säröt repeilivät singoten sisältään lävistävän kirkkaita säikeitä. Valon airueet, loistavat, toisen maailman enkelit ja valoisa, kaiken kattava rakkaus herskyi rintaani, silmiini.

Kyyneleideni vuotaessa paljaana katsoin eteeni ja näin polvistuneen enkelin. Tämä piteli käsissään sydäntäni. Vuodatettua, rikkinäistä sydäntäni, jonka oli määrä vuotaa kuiviin maailman alhaisimmissa ahjoissa. Pienten kipunoiden sisällä tunsin enkelin käsien myötätunnon olemistani kohtaan. Olin hajonnut. Olin antanut sydämeni pois, jottei minun tarvitsisi enää kuolla.

Katsoin enkeliä. Se oli minun lähelläni. Kuiskasi minun olevan tärkeä. Sanoi minulle, kaiken olevan hyvin. Ettei sydäntään voi oikeasti menettää. Että sen väri ja tahto palaisi kyllä ajallaan. Että sen olemus olisi vielä kohtalonsa kaltainen. Suuren miehen suuri sydän. Surin. En kokenut kohtalossani kovuuden karmaa. Olin lapsi. Itkevä lapsi. Kietouduin likaisessa huoneessani haiseviin vaatteisiini ja olin enemmän.

Jokin laskeutui luokseni. Sillä oli tahtonsa, sillä oli halunsa. Jokin sisälläni sanoi, olemiseni oikeutuksen jo kauan aikaa sitten päättyneen. Valheita, jatkuvia valheita. Tunsin sen sykkeestä irtoavan minulle houkuttavia säikeitä. Minun tarvitsi vain tarttua kiinni. Vuoristorata, pimeyden pikajuna autiomaassa. Köynnökset kasvoivat jaloistani, niiden piikit repivät ihoani. Itkin. Itkin.

Heräsin houreuneen. Olit todellinen, sinun maailmaasi ei mahtunut muunlaista todellisuutta. Säihkyvät sulat hattusi lierillä kertomassa laululintujen kohtaloista. Minä olin silti sinussa. Haaveena. Jatkuvana haaveena olin sinussa ja sinä olit siitä hiljaa. Jatkuvana haaveena kertautui kohtaloni sanelema matka. Jalkojeni lyhentyessä, asfaltin hioessa pois turhia osiani, matkasin luoksesi. Kerroin sinulle, ettet pitäisi tästä.

Kukaan ei koskaan usko.

Loitommas matkasi tuo kaukainen matkalainen. Olitko kenties vierelläni sen hetken valon välkähdyksen?
8.11.2017

Bilingual agony?

 It was the night of fiery fairy tales. 

Summoning the old odd one. From the depths of the Myanmar they found pieces of this evolving creature. It was howling for its birth, for its death. 

Yesterday I had a trip to a most beautiful place. I had my honored queen, goddess of mighty life, with me. She would protect my soul not to be taken; not to be torn to pieces within. 

My god it was hot. 

You see, my darling, there's nothing to be afraid of. Life keeps us away from the truth, from the creation of madness. Staggering pain, yet still the most imaginable little poem is born.

Pieces within, pieces crawling in and on our skin. People, your kin, have passed away. And they are calling for your heart.

Love, answer upon all the hesitation, upon all the most imaginable fears; all life; all and everything - answers beyond the great turtle; beyond the pass and existing time; most beautiful.

Come and touch my body. Come to see my eyes, when they are full of lies of the time. Lies, keeping the sane in sane.

I was dead. Died when I was still in my dream. Died again. Beautiful lady death her fingers under my skin. Touching my mourning; comforting my agony; comforting my pain.

Oh old odd one. Why did I die, why I cant cry, why. Am I a designated lie? My oh my. 

Olenko elossa, missä henkeni kulkee.

Olenko aikojen juoksu

  hiljaisuus sisälläsi, kaunein tuoksu

 Lohduta minua

 vie pääni povellesi

silitä tukkaani, silitä minua. 

Anna minun hiljaa vaipua uneen.

Tuoksusi, armoitettu tuoksusi kietoo hiljaisen kehoni syleilyynsä. Sen väreissä uskon ihmeisiin; kuolen ja matkaan uudelleen; valoväri taivas uskomaton matka, minun. Sinun. Meidän.

Anna kehoni lentää. Anna minun itkeä sinuun; kyyneleideni juostessa ajan iholla - nimenäsi kuiskaan - kosteutesi rinnalla leijaileva sävysi. Olet.

Yet there was still those, who misunderstood the whole meaning of life. Whole complicated part of this life. Yet still they were on their proving ground.

Kaunis. Olet kaunis. Silmissäsi rauha. Maan päällä, taivaissa, maan alla. Kosketus. Toivo. Ja ikuinen elämän lanka kulkemassa kohdustasi hautaan ja sen ylitse. Aina ajattomien silmien taakse kätkeytyvät unien näkijän lahjat kietoutuvat elämän puun vihreisiin oksiin. Olet se jota ei voi olla. Ja silti minä tunnen ihosi.

Uudestisyntynyt.

Hiljainen jumala

Taivaaseen kulkenut valon yössä sanansa vannonut tämän kuolemattomuuden matkan nimeen eikä ikuisuus voi saatella sinua kivuttomampaan hetkeen kuin missä ikinä kykenet matkustamaan juuri nyt ja tällä hetkellä.

Todellisuuksien keinutuoli

Aikaisten valojen noustessa viereltäni katsoin löytäneekseni sen, minkä tähden olisi pidettävä elämästä kiinni. Mieletön elämä, toivottoman ihana kaikkine alakuloineen. Istuin siinä mieleni tekemässä keinutuolissa ja annoin ajan verkkaan tikittää.

Lähtemätön

 Istun tuhansien järvien rannalla

Kyyneleeni satavat sumuna iloni sydämestä

Tiedän hengittäväni elämää

Joka vaahtoaa ohitseni

Suitsinaan sateenkaaren värejä

Katson ohitse tuntemusteni

Katson sinne

Missä elää puhdas sielu