Tiedätkö sen tunteen

 Olen yksin yksinäni

Itken itkun olen itkevinäni

Sydämen tilalle annettiin musta aukko

Syvyys nebula tähtinova

Hiljaisuus huokaa tähtisumujen takaa

Pieni lapsi alistuu

Huokaa kera tähtien

Olisitko sinä vahingossa minun lähelläni

Sinä päivänä kun sieluni pisarat lähtevät lentoon

Sinä päivänä, kun otan siipeni ja avaan ne

Elämän valo lepää luonani

Elämässäni

Silmissäni

Sinussa

Ja sinä olet kaikki

Ketä ikinä tulen tapaamaan

Näen sinut, itseni, kaikkeuden

Sinussa

Minussa

Valossa jonne kuljen

Pimeydessä josta tulen

Kyyneleiden tarina

Sillä on kerrottavanaan kaikki

Sillä on kuiskaus

Pyyntö

Lepäys

Hiljaisuus

Ethän pyydä minua selittämään kyyneleitäni

Silmien valossa

Mielen ehdoilla

Sydämen talossa

Elämän ehtoilla

Lapsien kehdoilla

Hämyisillä koivulehdoilla

Rakennettuna on minun majani tähän maailmaan

Sen elinikä on yhden hetken verran

Ja saman ajan asun siellä

Oletko samalla tavalla pirstaleina

Kuin minun vaalimani kokonaisuus

Kaikkeus

Luovuus

Turhuus

Elämän valo ja tarkoitus

Vaalimani arvot ja niiden suuruus

Elämä

Ruokani kaipailee 

Se istuu lautasellaan

Odottaen minun haarukkaani

Kananpojalla ei ollut aavistusta

Vastapäisen seinän jättimäiset graffitit antavat hetkeksi syyn elää

Oikeus ja kohtuus on tapahtunut

Minä on tapahtunut

Viha herää

Sellaista vastaan

Joka ei ymmärrä uudistua

Joka ei ymmärrä mahdollisuutta aiemmin oppimansa tähden

Viha kerää kannattajiaan

Mistä ymmärrys ymmärtämättömälle

Mistä luovuus luovattomalle

Mistä jumala jumalattomalle

Mistä sielu sieluttomalle

Mistä löydän rakkauden

Puhtaista teoista

Hiljaisista illoista

Olemiseni vapaudesta

Ja olemattomuudesta

Mistä löydän rakkauden

Ja löydänkö sellaista koskaan

Mitä yritän etsiä

Onko etsimäni aina jo olemassa tässä ja nyt

Olenko onnellinen välittämättä kivun raastavasta leikistä sydämeni soluissa

Ehkä olenkin rakkauteni ilmentymä

Ehkä olenkin näkymä ja visio

Tulevaisuuden minä ja menneisyys yhdessä

Elämässä juuri tässä hetkessä

Tulen sinuun uudelleen

Meidän kerrotaan suudelleen

Kuulin niiden huudelleen

Huulillesi suljen salaisuuden

Je t'aime tout ma vie

Je t'aime quand monter du soleil

Je t'aime quand éclipse de pleine lune

Le dieu, le témoin pour moi

Le dieu et moi

Le ligue

L'union

Mon amour

L'oublies pas 

Ma cherie amour

Juna kulkee uudelleen

Maisemien huikea juoksu pitkin horisontin linjaa

Olen

Jalassani on surullinen polvi

Tai ainakin repeytynyt kangas

Jonka kudoksista muodostan ilmeen

Haikeus kehrää sisälläni, voimattomuus ja kauneus

Elämäni sisäinen paketti, kuka sen toimittaa perille

Oletko se sinä, nuoruutesi ihanassa valossa

Vai oletko se sinä, vuosien antamalla miehisellä vakaudella

Vai oletko se sinä, sekopäisillä kuvitelmillasi todellisuuden luonteesta

Vai oletko se sinä, syvällä rakkauden rinnallasi

Vai, olisinko se minä

Kumarran puoleesi, palvon maata sinun allasi

Tekisin maalle sen ilman sinuakin, joten ethän korota itseäsi jalustalle

Jokaisen paikka, elämän mittainen hetki ja retki

Vaellusrippikoulu jumalattomille ja jumalallisille

Sitäkö sen voisi ajatella olevan

Hetkeä, retkeä, matkaa, taivasta ja maata

Sitäkö sen voisi ajatella olevan?

Vai voisiko sen ajatella olevan satunnainen, pikainen kohtaaminen matkan varrella, junan privaateissa tiloissa? Nälkäinen tapaaminen, jonka intohimo sulattaisi ylimääräiset elämän panssarit hitaasti katoavaksi kynttilän jättämäksi tahraksi. Sydänlanka palaisi.

Voisiko lie niin ajatella; ainakin kutsuvaa se olisi tehdä.

Mennä lähelle niitä kahden penkkirivin päässä istuvia kasvoja, iskostua olemisensa siihen hetkeen ja nauttia. Virrata sisälle ja ulos, aina vain uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Aah, kuinka mielen luoma lisätty todellisuus on kiehtovaa, huumaavaa. Vangitsevan lumoavaa ja se vie helposti mukanaan.

Onneksi, onneksi minulla on hetki. Ja ulkona juuri esiin tullut aurinko.

Pyhäinmiesten päivä, pyhäinpäivä, pyhäpäivä. Isäni kuoli viikko sitten. Olen onnellinen ja haikea. Onnellinen, että isäni pääsi kuolemaan kotonaan. Ilman turhaa, ilman liiallista vaikeutta olemisestaan. Olenko se kokonaisuus, joka kirjoittaa? Ja olenko kenties se kokonaisuus, joka voi kertoa, mitä minä koen yksikön ensimmäisellä persoonapronomilla.

Olen maailma ja kaikkeus, lainaan hetkeksi näitä sormia.

Solujen, kaikkien, yhtenevässä metafuusiossa olemme kaikki olemassa eikä meitä ole olemassa.

Irrationaalinen tuuli puhaltaa kasvoillesi hiekkaa

Suojaudu siltä, ja voit hyvin

Matka? Pelko? Rakkaus? Viha? Likimain minä olen elämäni rakkaus ja lapseni sen seuraus. Lähistöni matka, elämäni matka, kaikkeuden matka. Kaksinaisuuden ja yksinäisyyden matka moninaisessa maailmankaikkeudessa. Se on maailmamme kaikkeus, minkähänlainen on jonkun toisen maailman kaikkeus?

Tai jos kaikkeus on maailmankaikkeus, sehän on silloin minun maailmani kaikkeus. Onko sinun maailmasi kaikkeus kenties erilainen ja miten voimme löytää kompromissin ollaksemme me? Meidän maailmankaikkeutemme, vai onko maailmankaikkeus omansa, omistaako sitä kukaan?

Mitä sanoo maailmankaikkeus kaikkeudestansa? Tämä olen minäkö kenties, ja haluaako se, että sitä omistetaan. Ehkä se vain tykkäisi, että sitä rakastetaan. Pieni suuri maailmankaikkeus ja antologinen koiranpentu juoksee lattialla, sen nimi on kaikkeus. 

Hiljaisuuden kiehtovat sävelet. Äänet, kolinat, narahdukset, sirahdukset, kopinat ja piipitykset. Taustalla vakaa junan humina.

Juna jatkaa kulkuaan toisaalla. Bussin renkaat suutelevat asfalttia valottoman maailman loistaessa ympärillämme. Toivo on kuollut Jemenissä, haudattu jonkin muovisen pelastusmajan taakse haudattavien kasvavaan joukkoon. Toivo oli kuollessaan kuusi-vuotias. 

Toivo, minne katosi ja kuoli Jemenin toivo? Pyyhkiytyi kauniin kaikkeuden säkenöiviin virtoihin kenenkään huomaamatta. Katosi, eikä toivoa olisi kukaan edes kaivannut normaaliolosuhteissa. Siihen ajatukseen perustuikin sen hullun suunnitelmat, joka myi tuonne aseita. Ja sen hullun, joka hallitsi yhtä isoimmista valtioista vähät välittäen todellisesta inhimillisyydestä haluten pelata vain oman todellisuutensa rahapeliä. 

Pieni ymmärtämätön ihminen nakersi omaa oljenkorttaan, halusi sen vaihtaa vastaukseen tämän hetkisen kaipuunsa täyttämisestä. Kaipuun, joka koski tyhjyyden täyttämistä jollain omaksi koetulla tavalla. Tyhjyys, hakkaavan ihana tyhjyys lempeine silmineen katsomassa lapsiaan, joiden hulluus vain hymyilyttää.

Kuinka hullu lienetkin sinäkin, minäkin, tai vaikka oikea lapseni ja minä olen tyhjyyden metafora. Jatkuva laine vyöryy rantaan; ei loppua, ei toivoa, ei alkua, ei epätoivoa, vain meren iätön kohina. 

Toivo. Missä lepäät, minkälaisin silmin katsot aamuisin peiliäsi hampaitasi pestessäsi? Oletko tyytyväinen elämääsi ja osaasi; oletko tyytyväinen tekemiesi ja aikaansaamiesi asioiden luonteeseen?

Toivo, mitä luulet? Olisiko sinusta tanssimaan Jemenin kaduille? Olisiko sinusta nauramaan kohti kuolemankauppiaita aina vain uudelleen, niin kauan, että ne kyllästyvät. Toivo, olisiko sinusta laulamaan tiesi ihmisten sydämiin ja antamaan omasi kaikkeuden hellään huomaan? Toivo? Est'que tu est là-bas ? Ou par ici ? Ou là ? 

Toivo ? Espoir, espérance, ou etes vous ? 

Bussin renkaat ulvovat maisemaan. Sudet laulavat kaukana näiltä mailta. 

Espérance

Vous, vous êtes infinitée

Le soleil pour moi

Le soleil pour ma vie

L'amour de la vie

Lorsque ma vie est finit

Lorsque mes yeux fermaient de la fois final

Lorsque je parle sans

Lorsque tu est amie de moi

Lorsque

Espérance, je t' aimerais

Espérance, ma chére amour

Espérance, Amal, est-ce que tu est là-bas ? 

Je te desirér 

Je faire ma priere 

Le dieu

L'union

Est-ce que vous êtes le dieu

Est-ce que vous êtes le 

Univers

Est-ce que vous êtes l'espérance, l'espoir

Voir mes yeuex, voir ma âme

Espérance, je t'aimerais a voir tu dances

Espérance, je t'aimerais a ecouter vous chansez

Espérance, mon amour, combler du vide de Jemen

Kinosten lumi suojaa maailmaa. Hyväilee tätä rakasta maata, sen elämänmuotoja pohjoisen kylmyyden ottaessa omaa paikkaansa luomakunnan viestijuoksussa. Katoava hetki, ja jokainen katoava hetki on uusi hetki.

Se, joka näitä sanoja kirjoittaa, on väsynyt ja nälkäinen. Surullinen ja haikea. Sen pojan isä on mennyt jonnekin, minne ainakaan poika ei voi nähdä. Sielujen universumi.

Isä, nukkuessaan jättänyt olemisensa. Nukkuessaan jättänyt. Poika itki hetken, vaan hiljaisuus kävi luoksensa. Ilo kävi luoksensa. Hyvä mieli, haikeus, kunnioitus ja elämän oppi. Tuhansien ja taas tuhansien työtuntien määrällä maksettu elämä.

Sellaisen suuntaan kumarrus ei ole riittävä. Sellaiseen suuntaan täytyy näyttää arvonsa.

Lumihiutaleet kimaltelevat kuvitteellisen asfaltin päällä, kuvitteellinen bussi hakkaa yöhön reikiä. Tässä todellisuudessa bussin matka halki pimeyden ei välitä kyytiläiselleen lumihiutaleiden hiljaista laulua ja tanssia. Jatkuva ja vakaa humina täyttää todellisuuden aallot.

Vakaata huminaa. 

3.11.2018

Bilingual agony?

 It was the night of fiery fairy tales. 

Summoning the old odd one. From the depths of the Myanmar they found pieces of this evolving creature. It was howling for its birth, for its death. 

Yesterday I had a trip to a most beautiful place. I had my honored queen, goddess of mighty life, with me. She would protect my soul not to be taken; not to be torn to pieces within. 

My god it was hot. 

You see, my darling, there's nothing to be afraid of. Life keeps us away from the truth, from the creation of madness. Staggering pain, yet still the most imaginable little poem is born.

Pieces within, pieces crawling in and on our skin. People, your kin, have passed away. And they are calling for your heart.

Love, answer upon all the hesitation, upon all the most imaginable fears; all life; all and everything - answers beyond the great turtle; beyond the pass and existing time; most beautiful.

Come and touch my body. Come to see my eyes, when they are full of lies of the time. Lies, keeping the sane in sane.

I was dead. Died when I was still in my dream. Died again. Beautiful lady death her fingers under my skin. Touching my mourning; comforting my agony; comforting my pain.

Oh old odd one. Why did I die, why I cant cry, why. Am I a designated lie? My oh my. 

Olenko elossa, missä henkeni kulkee.

Olenko aikojen juoksu

  hiljaisuus sisälläsi, kaunein tuoksu

 Lohduta minua

 vie pääni povellesi

silitä tukkaani, silitä minua. 

Anna minun hiljaa vaipua uneen.

Tuoksusi, armoitettu tuoksusi kietoo hiljaisen kehoni syleilyynsä. Sen väreissä uskon ihmeisiin; kuolen ja matkaan uudelleen; valoväri taivas uskomaton matka, minun. Sinun. Meidän.

Anna kehoni lentää. Anna minun itkeä sinuun; kyyneleideni juostessa ajan iholla - nimenäsi kuiskaan - kosteutesi rinnalla leijaileva sävysi. Olet.

Yet there was still those, who misunderstood the whole meaning of life. Whole complicated part of this life. Yet still they were on their proving ground.

Kaunis. Olet kaunis. Silmissäsi rauha. Maan päällä, taivaissa, maan alla. Kosketus. Toivo. Ja ikuinen elämän lanka kulkemassa kohdustasi hautaan ja sen ylitse. Aina ajattomien silmien taakse kätkeytyvät unien näkijän lahjat kietoutuvat elämän puun vihreisiin oksiin. Olet se jota ei voi olla. Ja silti minä tunnen ihosi.

Uudestisyntynyt.

Hiljainen jumala

Taivaaseen kulkenut valon yössä sanansa vannonut tämän kuolemattomuuden matkan nimeen eikä ikuisuus voi saatella sinua kivuttomampaan hetkeen kuin missä ikinä kykenet matkustamaan juuri nyt ja tällä hetkellä.

Enkeli

Tiedättekö maan. Se on varsin viehättävä pieni planeetta linnunradan nurkassa. Siellä se pyörii ajasta toiseen omaa viehkeää rataansa oman pienen aurinkonsa ympäri. Tuo Kaunis sininen planeetta.

Planeetta, meidän elämämme vaalija, tai oikeastaan maaperä juurillemme, jotta voimme kurottaa taivaisiin. Olkaa minun kanssani tänä iltana, sillä minulla on teille kerrottavaa. Kertomukseni alkaa, kun olin pieni.

Vehreä koivu humisi; sen nautinto oli sanoinkuvaamattoman kaunista ja lämpimän kesäyön taika antoi sille tilaisuuden levätä auringon autuaalta armolta. Rannassa liplatti jokin, pieni puroko lienee ollut vai ehkä jokin elämänmuoto eksynyt rantaan purlaamaan. Heinäsirkan siritys lauloi yli muiden äänien, vaikka itse olikin hennoista hennoin.

Koivun juurella pieni poika seisoi ja katseli maailmaa. Kivinen aidantapainen, johon oli laitettu puisia aitatolppia, kajasteli tummana silhuettiaan tummuvaa taivasta vasten. Ruohikko oli lämmintä ja ilma huumaavan tuoksuista ja lempeää. Maailman rakkaus kuiski sitä kuuntelevalle.

Jotakin suhahteli ilmassa. Oli mahdotonta nähdä, mitä siellä oli tai meni tai tuli. Ainoastaan sen pienen liikkeen kykeni syrjäsilmällä havaitsemaan. Hitaasti kuu kiipesi taivaanrantaa loivasti edeten. Ei ollut hoppu, ei halunnut voimiaan kuluttaa suoraan ylös kiipeämällä. Loivasti eteni verkalleen, vaan varmasti.

Poika katseli tähtiä. Kauniita tähtiä. Tuhansia tähtiä. Mitä ne lienee olivat - siihen ei ollut sellaista vastausta, joka olisi pojalle pystynyt vakuuttamaan täyden totuuden. Tähdet, pojan elämään verrattuna ajattomat tähdet, omissa valtakunnissaan, omien koivujensa juurilla huokailivat toisilleen. 

Pieni planeetta huokasi. Se tunsi pojan jalat - ja pojan ihmetyksen tästä maailmasta. Se tunsi myös pojan nälän ja olisi halunnut auttaa poikaa. Pieni planeetta, tuo hyväntahtoinen hölmö. Hölmö, sillä se halusi auttaa kaikkia. Antaa kaiken kaikkien puolesta, ja joskus se vain oli mahdotonta.  

Poika istui alas ja sormeili maata ruohikon seassa. Siirteli sitä ja huomaamattaan silitti. Pieni planeetta kehräsi. Sen elämä oli olla tässä ja nyt. Sen elämä oli olla juuri tätä hetkeä varten. Niinkuin pojankin. Aina vain, tätä hetkeä varten.

Siellä poika ja planeetta ovat. Samaisessa paikassa samaisen kuutamon alla. Edelleen ja yhä. Tätä hetkeä varten olemassa olevina.

Olen enkeli

lennän varjojen valosta

lennän edellä tuulien 

tulen veden maasta

Elämää edellä valkeuden

hiljaisuus elää ja laulaa

saniaisten joukossa 

leukani koholla

katson korkeuteen

paikkani tietäen 

ylpeästi jatkaen

kumarran sinua

Pieni planeetta, sininen, vihreä valkoinen. Se edelleen matkasi radallaan. Huimaa vauhtia läpi universumin, tuo pieni planeetta. Mukanaan sillä oli avaruusolentoja, pieniä hassuja poikia ja tyttöjä. 

Eräs koivu lauloi keväistä lauluaan. Sen oksilla vehreys asui ja hengitti. Pienet sirot satumaiset sirpaleet onnea pirskoutuivat sen oksilla tuhansiksi vehreiksi lehdiksi. Katsoin sen oksia, katsoin sen runkoa. Katsoin sen matkaa maailman ympäri ja takaisin.

Tässä kohden joku laittaa stopin. Mitä ihmettä, eiväthän koivut matkusta. Eivät ne voi sitä tehdä. Eivät niin, vaan suurempi ihme on hengittää ja sitä miettiä.

Koivu lauloi ja sen laulu kaikui yli maan. Hiiltä, ihanaa hiiltä. Kaikkialla elämää, eheyttävää elämää. Lämpöä ja valoa, toivoa; ah, yli kaiken toivottua rakkautta maailmalta ja sen asukeilta. 

Asukit, ne vain pelkäsivät. 

Pimeys asteli maan päällä. Sen tuhatjuuriset jalat kaivautuivat joka askeleella kaikkiin eläjiin. Niiden selkänahoista aseteltiin seinille kauniita kuvioita ja niiden hiljaisuus oli rikkumatonta. Mikä lienee ollut nimesi silloin, pieni planeetta. Mikä lienee olet nyt?

Rummun rikkoutuma ajan akselissa nauttien olla elossa ja kuuluva. Aika itsessään väisti ja kaikkosi. Valon säteet rakoilivat pimeyden lävitse tehden hulluja railojaan kaikkialle. Hengitin elämää ja eloa. Hengitin ja lauloin.

Pelon suurin voittotaival elämän akseleissa oli olla sellainen looginen päätelmä, jonka tutkimattomuus olisi aukottomasti poistettu. Muuttuva elämä. Sellaista elämä oli. Ja sellaista monet pienet tytöt ja pojat eivät olisi sen halunneet olla.

Hiljainen laulu kantoi yli yön

 enkeleiden kuorolaulu

vuoro naurulle ja ilolle

olen enkeli

sävelen kaiku askelten elossa

olin sana

olin sana 

ja olin sanaton sana elämäni yössä

nukuin rauhattomasti

itkien painajaisissani 

riuhtoen vapaaksi itseäni

riuhtoen ja repien

olin hiljainen yö

niiden lukemattomien toiveiden 

niiden lukemattomien 

niiden

kera kävin matkaani

anoen kaikkinaista vapahdusta 

anoen elämäni valtikkaa 

ja anoen 

hiljaisuutta

Sydänyö

lyönti, sydämen kajahtava isku

säpsähdyttävä rasahdus

olemuksen vaitonaisuus 

vaiennut lauluista kudottu viitta

vaiennut hiljaisuus

sillä sanat olivat elossa

Vaitonaisten todellisuuksien tuolta puolen

vaalittuja totuuksia

olin elämä ja voittoisa trumpettikulkue

Olin elämä ja sinä

olin hidastunut haukotus 

ja marssin kohti puhtaampia hampaita.

Suolaveden vuolas virta

 

kuuletko ne hiljaiset tippuvat pisarat

kuuletko sen sateen äänen 

kuuletko tämän luonnon huudon

kuinka se itkee sinun puolestasi

värittyneillä askelmilla liidun hienoja hiukkasia

sulava vesi pyyhkii hennot pigmentit

ottaa ne omakseen

kivessä 

    

piirtyneenä aika

hetki 

sekunti 

vuosi 

vuosituhat 

aioni

käteni tärisevät kaikkeuden suuruuden edessä

mikä minä sitä olen sanoittamaan

yksi ainoa tähdenlento 

toiveen sirpale taivaan villeissä loputtomissa juhlissa

väläys ja kaikki on ohi

puun juuret kiertyneinä kiven kerroksiin

havina tähtitaivaan molekyylisinfonian alla

kaarnan kaihoava kuiske

väreet ajasta koskettavat sydäntä

sanomattomat sanat satuttavat

yksi

 

pieni

hetki

vielä

ajan matkalainen kanssani

puun juurella juurien jatkaessa matkaansa

havinan aaltoillessa ajassa eteenpäin

sydämen kaipaus kietoutuu kaarnaan

eikä tahtoisi päästää koskaan irti

Juurten tanssi ajassa jatkuu