Tiedätkö sen tunteen

 Olen yksin yksinäni

Itken itkun olen itkevinäni

Sydämen tilalle annettiin musta aukko

Syvyys nebula tähtinova

Hiljaisuus huokaa tähtisumujen takaa

Pieni poika alistuu

Huokaa kera tähtien

Olisitko sinä vahingossa minun lähelläni

Sinä päivänä kun sieluni pisarat lähtevät lentoon

Sinä päivänä, kun otan siipeni ja avaan ne

Elämän valo lepää luonani

Elämässäni

Silmissäni

Sinussa

Ja sinä olet kaikki

Ketä ikinä tulen tapaamaan

Näen sinut, itseni, kaikkeuden

Sinussa

Minussa

Valossa jonne kuljen

Pimeydessä josta tulen

Kyyneleideni tarina

Sillä on kerrottavanaan kaikki

Sillä on kuiskaus

Pyyntö

Lepäys

Hiljaisuus

Ethän pyydä minua selittämään kyyneleitäni

Silmieni valossa

Mieleni ehdoilla

Sydämeni talossa

Elämäni ehtoilla

Lapsien kehdoilla

Hämyisillä koivulehdoilla

Rakennettuna on minun majani tähän maailmaan

Sen elinikä on yhden hetken verran

Ja saman ajan asun siellä

Oletko samalla tavalla pirstaleina

Kuin minun vaalimani kokonaisuus

Kaikkeus

Luovuus

Turhuus

Elämän valo ja tarkoitus

Vaalimani arvot ja niiden suuruus

Elämä

Ruokani kaipailee 

Se istuu lautasellaan

Odottaen minun haarukkaani

Kananpojalla ei ollut aavistusta

Vastapäisen seinän jättimäiset graffitit antavat hetkeksi syyn elää

Oikeus ja kohtuus on tapahtunut

Minä on tapahtunut

Viha herää

Sellaista vastaan

Joka ei ymmärrä uudistua

Joka ei ymmärrä mahdollisuutta aiemmin oppimansa tähden

Viha kerää kannattajiaan

Mistä ymmärrys ymmärtämättömälle

Mistä luovuus luovattomalle

Mistä jumala jumalattomalle

Mistä sielu sieluttomalle

Mistä löydän rakkauden

Puhtaista teoista

Hiljaisista illoista

Olemiseni vapaudesta

Ja olemattomuudesta

Mistä löydän rakkauden

Ja löydänkö sellaista koskaan

Mitä yritän etsiä

Onko etsimäni aina jo olemassa tässä ja nyt

Olenko onnellinen välittämättä kivun raastavasta leikistä sydämeni soluissa

Ehkä olenkin rakkauteni ilmentymä

Ehkä olenkin näkymä ja visio

Tulevaisuuden minä ja menneisyys yhdessä

Elämässä juuri tässä hetkessä

Tulen sinuun uudelleen

Meidän kerrotaan suudelleen

Kuulin niiden huudelleen

Huulillesi suljen salaisuuden

Je t'aime tout ma vie

Je t'aime quand monter du soleil

Je t'aime quand éclipse de pleine lune

Le dieu, le témoin pour moi

Le dieu et moi

Le ligue

L'union

Mon amour

L'oublies pas 

Ma cherie amour

Juna kulkee uudelleen

Maisemien huikea juoksu pitkin horisontin linjaa

Olen

Jalassani on surullinen polvi

Tai ainakin repeytynyt kangas

Jonka kudoksista muodostan ilmeen

Haikeus kehrää sisälläni, voimattomuus ja kauneus

Elämäni sisäinen paketti, kuka sen toimittaa perille

Oletko se sinä, nuoruutesi ihanassa valossa

Vai oletko se sinä, vuosien antamalla miehisellä vakaudella

Vai oletko se sinä, sekopäisillä kuvitelmillasi todellisuuden luonteesta

Vai oletko se sinä, syvällä rakkauden rinnallasi

Vai, olisinko se minä

Kumarran puoleesi, palvon maata sinun allasi

Tekisin maalle sen ilman sinuakin, joten ethän korota itseäsi jalustalle

Jokaisen paikka, elämän mittainen hetki ja retki

Vaellusrippikoulu jumalattomille ja jumalallisille

Sitäkö sen voisi ajatella olevan

Hetkeä, retkeä, matkaa, taivasta ja maata

Sitäkö sen voisi ajatella olevan?

Vai voisiko sen ajatella olevan satunnainen, pikainen kohtaaminen matkan varrella, junan privaateissa tiloissa? Nälkäinen tapaaminen, jonka intohimo sulattaisi ylimääräiset elämän panssarit hitaasti katoavaksi kynttilän jättämäksi tahraksi. Sydänlanka palaisi.

Voisiko lie niin ajatella; ainakin kutsuvaa se olisi tehdä.

Mennä lähelle niitä kahden penkkirivin päässä istuvia kasvoja, iskostua olemisensa siihen hetkeen ja nauttia. Virrata sisälle ja ulos, aina vain uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Aah, kuinka mielen luoma lisätty todellisuus on kiehtovaa, huumaavaa. Vangitsevan lumoavaa ja se vie helposti mukanaan.

Onneksi, onneksi minulla on hetki. Ja ulkona juuri esiin tullut aurinko.

Pyhäinmiesten päivä, pyhäinpäivä, pyhäpäivä. Isäni kuoli viikko sitten. Olen onnellinen ja haikea. Onnellinen, että isäni pääsi kuolemaan kotonaan. Ilman turhaa, ilman liiallista vaikeutta olemisestaan. Olenko se kokonaisuus, joka kirjoittaa? Ja olenko kenties se kokonaisuus, joka voi kertoa, mitä minä koen yksikön ensimmäisellä persoonapronomilla.

Olen maailma ja kaikkeus, lainaan hetkeksi näitä sormia.

Solujen, kaikkien, yhtenevässä metafuusiossa olemme kaikki olemassa eikä meitä ole olemassa.

Irrationaalinen tuuli puhaltaa kasvoillesi hiekkaa

Suojaudu siltä, ja voit hyvin

Matka? Pelko? Rakkaus? Viha? Likimain minä olen elämäni rakkaus ja lapseni sen seuraus. Lähistöni matka, elämäni matka, kaikkeuden matka. Kaksinaisuuden ja yksinäisyyden matka moninaisessa maailmankaikkeudessa. Se on maailmamme kaikkeus, minkähänlainen on jonkun toisen maailman kaikkeus?

Tai jos kaikkeus on maailmankaikkeus, sehän on silloin minun maailmani kaikkeus. Onko sinun maailmasi kaikkeus kenties erilainen ja miten voimme löytää kompromissin ollaksemme me? Meidän maailmankaikkeutemme, vai onko maailmankaikkeus omansa, omistaako sitä kukaan?

Mitä sanoo maailmankaikkeus kaikkeudestansa? Tämä olen minäkö kenties, ja haluaako se, että sitä omistetaan. Ehkä se vain tykkäisi, että sitä rakastetaan. Pieni suuri maailmankaikkeus ja antologinen koiranpentu juoksee lattialla, sen nimi on kaikkeus. 

Hiljaisuuden kiehtovat sävelet. Äänet, kolinat, narahdukset, sirahdukset, kopinat ja piipitykset. Taustalla vakaa junan humina.

Juna jatkaa kulkuaan toisaalla. Bussin renkaat suutelevat asfalttia valottoman maailman loistaessa ympärillämme. Toivo on kuollut Jemenissä, haudattu jonkin muovisen pelastusmajan taakse haudattavien kasvavaan joukkoon. Toivo oli kuollessaan kuusi-vuotias. 

Toivo, minne katosi ja kuoli Jemenin toivo? Pyyhkiytyi kauniin kaikkeuden säkenöiviin virtoihin kenenkään huomaamatta. Katosi, eikä toivoa olisi kukaan edes kaivannut normaaliolosuhteissa. Siihen ajatukseen perustuikin sen hullun suunnitelmat, joka myi tuonne aseita. Ja sen hullun, joka hallitsi yhtä isoimmista valtioista vähät välittäen todellisesta inhimillisyydestä haluten pelata vain oman todellisuutensa rahapeliä. 

Pieni ymmärtämätön ihminen nakersi omaa oljenkorttaan, halusi sen vaihtaa vastaukseen tämän hetkisen kaipuunsa täyttämisestä. Kaipuun, joka koski tyhjyyden täyttämistä jollain omaksi koetulla tavalla. Tyhjyys, hakkaavan ihana tyhjyys lempeine silmineen katsomassa lapsiaan, joiden hulluus vain hymyilyttää.

Kuinka hullu lienetkin sinäkin, minäkin, tai vaikka oikea lapseni ja minä olen tyhjyyden metafora. Jatkuva laine vyöryy rantaan; ei loppua, ei toivoa, ei alkua, ei epätoivoa, vain meren iätön kohina. 

Toivo. Missä lepäät, minkälaisin silmin katsot aamuisin peiliäsi hampaitasi pestessäsi? Oletko tyytyväinen elämääsi ja osaasi; oletko tyytyväinen tekemiesi ja aikaansaamiesi asioiden luonteeseen?

Toivo, mitä luulet? Olisiko sinusta tanssimaan Jemenin kaduille? Olisiko sinusta nauramaan kohti kuolemankauppiaita aina vain uudelleen, niin kauan, että ne kyllästyvät. Toivo, olisiko sinusta laulamaan tiesi ihmisten sydämiin ja antamaan omasi kaikkeuden hellään huomaan? Toivo? Est'que tu est là-bas ? Ou par ici ? Ou là ? 

Toivo ? Espoir, espérance, ou etes vous ? 

Bussin renkaat ulvovat maisemaan. Sudet laulavat kaukana näiltä mailta. 

Espérance

Vous, vous êtes infinitée

Le soleil pour moi

Le soleil pour ma vie

L'amour de la vie

Lorsque ma vie est finit

Lorsque mes yeux fermaient de la fois final

Lorsque je parle sans

Lorsque tu est amie de moi

Lorsque

Espérance, je t' aimerais

Espérance, ma chére amour

Espérance, Amal, est-ce que tu est là-bas ? 

Je te desirér 

Je faire ma priere 

Le dieu

L'union

Est-ce que vous êtes le dieu

Est-ce que vous êtes le 

Univers

Est-ce que vous êtes l'espérance, l'espoir

Voir mes yeuex, voir ma âme

Espérance, je t'aimerais a voir tu dances

Espérance, je t'aimerais a ecouter vous chansez

Espérance, mon amour, combler du vide de Jemen

Kinosten lumi suojaa maailmaa. Hyväilee tätä rakasta maata, sen elämänmuotoja pohjoisen kylmyyden ottaessa omaa paikkaansa luomakunnan viestijuoksussa. Katoava hetki, ja jokainen katoava hetki on uusi hetki.

Se, joka näitä sanoja kirjoittaa, on väsynyt ja nälkäinen. Surullinen ja haikea. Sen pojan isä on mennyt jonnekin, minne ainakaan poika ei voi nähdä. Sielujen universumi.

Isä, nukkuessaan jättänyt olemisensa. Nukkuessaan jättänyt. Poika itki hetken, vaan hiljaisuus kävi luoksensa. Ilo kävi luoksensa. Hyvä mieli, haikeus, kunnioitus ja elämän oppi. Tuhansien ja taas tuhansien työtuntien määrällä maksettu elämä.

Sellaisen suuntaan kumarrus ei ole riittävä. Sellaiseen suuntaan täytyy näyttää arvonsa.

Lumihiutaleet kimaltelevat kuvitteellisen asfaltin päällä, kuvitteellinen bussi hakkaa yöhön reikiä. Tässä todellisuudessa bussin matka halki pimeyden ei välitä kyytiläiselleen lumihiutaleiden hiljaista laulua ja tanssia. Jatkuva ja vakaa humina täyttää todellisuuden aallot.

Vakaata huminaa. 

3.11.2018