Enkeli

Tiedättekö maan. Se on varsin viehättävä pieni planeetta linnunradan nurkassa. Siellä se pyörii ajasta toiseen omaa viehkeää rataansa oman pienen aurinkonsa ympäri. Tuo Kaunis sininen planeetta.

Planeetta, meidän elämämme vaalija, tai oikeastaan maaperä juurillemme, jotta voimme kurottaa taivaisiin. Olkaa minun kanssani tänä iltana, sillä minulla on teille kerrottavaa. Kertomukseni alkaa, kun olin pieni.

Vehreä koivu humisi; sen nautinto oli sanoinkuvaamattoman kaunista ja lämpimän kesäyön taika antoi sille tilaisuuden levätä auringon autuaalta armolta. Rannassa liplatti jokin, pieni puroko lienee ollut vai ehkä jokin elämänmuoto eksynyt rantaan purlaamaan. Heinäsirkan siritys lauloi yli muiden äänien, vaikka itse olikin hennoista hennoin.

Koivun juurella pieni poika seisoi ja katseli maailmaa. Kivinen aidantapainen, johon oli laitettu puisia aitatolppia, kajasteli tummana silhuettiaan tummuvaa taivasta vasten. Ruohikko oli lämmintä ja ilma huumaavan tuoksuista ja lempeää. Maailman rakkaus kuiski sitä kuuntelevalle.

Jotakin suhahteli ilmassa. Oli mahdotonta nähdä, mitä siellä oli tai meni tai tuli. Ainoastaan sen pienen liikkeen kykeni syrjäsilmällä havaitsemaan. Hitaasti kuu kiipesi taivaanrantaa loivasti edeten. Ei ollut hoppu, ei halunnut voimiaan kuluttaa suoraan ylös kiipeämällä. Loivasti eteni verkalleen, vaan varmasti.

Poika katseli tähtiä. Kauniita tähtiä. Tuhansia tähtiä. Mitä ne lienee olivat - siihen ei ollut sellaista vastausta, joka olisi pojalle pystynyt vakuuttamaan täyden totuuden. Tähdet, pojan elämään verrattuna ajattomat tähdet, omissa valtakunnissaan, omien koivujensa juurilla huokailivat toisilleen. 

Pieni planeetta huokasi. Se tunsi pojan jalat - ja pojan ihmetyksen tästä maailmasta. Se tunsi myös pojan nälän ja olisi halunnut auttaa poikaa. Pieni planeetta, tuo hyväntahtoinen hölmö. Hölmö, sillä se halusi auttaa kaikkia. Antaa kaiken kaikkien puolesta, ja joskus se vain oli mahdotonta.  

Poika istui alas ja sormeili maata ruohikon seassa. Siirteli sitä ja huomaamattaan silitti. Pieni planeetta kehräsi. Sen elämä oli olla tässä ja nyt. Sen elämä oli olla juuri tätä hetkeä varten. Niinkuin pojankin. Aina vain, tätä hetkeä varten.

Siellä poika ja planeetta ovat. Samaisessa paikassa samaisen kuutamon alla. Edelleen ja yhä. Tätä hetkeä varten olemassa olevina.

Olen enkeli

lennän varjojen valosta

lennän edellä tuulien 

tulen veden maasta

Elämää edellä valkeuden

hiljaisuus elää ja laulaa

saniaisten joukossa 

leukani koholla

katson korkeuteen

paikkani tietäen 

ylpeästi jatkaen

kumarran sinua

Pieni planeetta, sininen, vihreä valkoinen. Se edelleen matkasi radallaan. Huimaa vauhtia läpi universumin, tuo pieni planeetta. Mukanaan sillä oli avaruusolentoja, pieniä hassuja poikia ja tyttöjä. 

Eräs koivu lauloi keväistä lauluaan. Sen oksilla vehreys asui ja hengitti. Pienet sirot satumaiset sirpaleet onnea pirskoutuivat sen oksilla tuhansiksi vehreiksi lehdiksi. Katsoin sen oksia, katsoin sen runkoa. Katsoin sen matkaa maailman ympäri ja takaisin.

Tässä kohden joku laittaa stopin. Mitä ihmettä, eiväthän koivut matkusta. Eivät ne voi sitä tehdä. Eivät niin, vaan suurempi ihme on hengittää ja sitä miettiä.

Koivu lauloi ja sen laulu kaikui yli maan. Hiiltä, ihanaa hiiltä. Kaikkialla elämää, eheyttävää elämää. Lämpöä ja valoa, toivoa; ah, yli kaiken toivottua rakkautta maailmalta ja sen asukeilta. 

Asukit, ne vain pelkäsivät. 

Pimeys asteli maan päällä. Sen tuhatjuuriset jalat kaivautuivat joka askeleella kaikkiin eläjiin. Niiden selkänahoista aseteltiin seinille kauniita kuvioita ja niiden hiljaisuus oli rikkumatonta. Mikä lienee ollut nimesi silloin, pieni planeetta. Mikä lienee olet nyt?

Rummun rikkoutuma ajan akselissa nauttien olla elossa ja kuuluva. Aika itsessään väisti ja kaikkosi. Valon säteet rakoilivat pimeyden lävitse tehden hulluja railojaan kaikkialle. Hengitin elämää ja eloa. Hengitin ja lauloin.

Pelon suurin voittotaival elämän akseleissa oli olla sellainen looginen päätelmä, jonka tutkimattomuus olisi aukottomasti poistettu. Muuttuva elämä. Sellaista elämä oli. Ja sellaista monet pienet tytöt ja pojat eivät olisi sen halunneet olla.

Hiljainen laulu kantoi yli yön

 enkeleiden kuorolaulu

vuoro naurulle ja ilolle

olen enkeli

sävelen kaiku askelten elossa

olin sana

olin sana 

ja olin sanaton sana elämäni yössä

nukuin rauhattomasti

itkien painajaisissani 

riuhtoen vapaaksi itseäni

riuhtoen ja repien

olin hiljainen yö

niiden lukemattomien toiveiden 

niiden lukemattomien 

niiden

kera kävin matkaani

anoen kaikkinaista vapahdusta 

anoen elämäni valtikkaa 

ja anoen 

hiljaisuutta

Sydänyö

lyönti, sydämen kajahtava isku

säpsähdyttävä rasahdus

olemuksen vaitonaisuus 

vaiennut lauluista kudottu viitta

vaiennut hiljaisuus

sillä sanat olivat elossa

Vaitonaisten todellisuuksien tuolta puolen

vaalittuja totuuksia

olin elämä ja voittoisa trumpettikulkue

Olin elämä ja sinä

olin hidastunut haukotus 

ja marssin kohti puhtaampia hampaita.