Ikkunasta kajastui ulkona lentävän naakkaparven varjoja. Niiden aavemaiset jättimäiset varjot pyyhkivät huoneen nurkkia yrittäen kätkeä siellä olijan. Varjot kaiketi tunsivat myötätuntoa tuota sisällä olevaa varjoista hahmoa kohtaan.
Tähtien valossa näen paremmin. Silloin voin tunnnustaa itselleni kuka olen.
Naakat olivat ääneti. Niiden sulat pörhentyivät - liukuivat jälleen sulavasti, pienintäkään äänenvärettä päästämättä, halki ilman. Katuvalo välähteli. Sen rikkonaisiin valonsäteisiin eksyi aika ajoin erilaisten höyryjen muodostamia ajelehtivia lauttoja. Varjot sulivat tasaiseksi valoksi.
Olin yksi. Olin valo ja kaikkeus. Olin enemmän ja vähemmän. Yöllä. Niin yöllä olin minä.
Ikkunaa katsonut satunnainen ohikulkija ei nähnyt mitään erikoista. Vain heijastuksia valoista, itsestään. Valoton huone ikkunan takana ei avautunut sitä katsovalle. Olisi pitänyt ensin unohtaa katsovansa pimeää huonetta. Niin harjaantuneita ei vain ole montaa.
Ikkunan ohi ajelehti molekyylien tähtialus. Matkalla kohti valoa, uutta aurinkoa, uusia kasveja ja kasvua. Aika ajoin sisällä olija piti näkemästään.
Palasina. Vitun palasina. Mieli, keho, luottamus, viha, pelko, ajatukset. Palasina kaikki on palasina.
Paitsi sydän. Suurempana kuin koskaan, sykkivä valta, rakkaus. Puhdas kosminen rakkaus, johon ei ole sekoitettu yhtään ihmismielen värjäämää mielikuvaa.
Puhdas kosminen kokonaisuus ja sen valo ja pimeys; toivo ja epätoivo; kaikki solujen sisältämä yhdessä ainoassa hetkessä. Puhdas elämänvoima ja sen vastavoima. Kaikkeus.
Ikkunasta heijastui kuvajainen. Ulospäin. Vääristynyt, vääntynyt lasien iästä, osittain sulanut kiinni kaikkeen. Kuvajainen aukesi sitä katsovalle. Tuoltako minä näytän, mietti ohikulkeva. Korosti hieman meikkiään peilaavan ikkunan pinnasta.
Kiiltävän asfaltin pinnasta kaikuu kaikkoava korkojen kalke.
Synkkää. Vitun synkkää. Kaikkien kyyneleiden lomassa ainut onni oli tutustua itseeni. Kuka olen, minne menen ja miksi. Ja minkä tähden sydämeni hakkaa tälle maailmalle ja näille ihmisille.
Yössä on onnekseni valoja. Värivalojen taivas, joka päiväsaikaan muuttuu harmaaksi helvetiksi. Yö. Silloin hengitän vapaasti ilman ihmisiä.
Vapaus olla ja hengittää. Vapaus ajatella juuri niinkuin haluaa. Vapaus laulaa, vapaus tanssia, vapaus huumaantua hetken valoista, vapaus.
Säikähtäneet naakat pyrähtivät lentoon. Huone muuttui kaaottiseksi, joka suuntaan väilyviä varjoja. Ulkona ollut valo katosi. Ei enää varjoja. Ei lintuja menneisyydestä. Vain pimeys.
Lohduttava pimeys hiljaisessa huoneessa.
23.11.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommenttia jos siltä tuntuu. Kaikki huomioidaan. Tosin tän alustan kommenttikenttä kakoo aika ajoin ihan ihmeelllisesti.