Mä katsoin katoavaa iltaa: Kuinka se kumarsi mennessään ja kiitti seurasta. Ilta, naurava hehkuva ilta illassa kajossa.
Tietäisitpä, mitä kauneutta elän.Seteleitä pöydän reunoilla. Katoavat valtion velkavekselit, oli päivä ja oli ilta ja lumosi mennessään.
Hiljaisuus. Missä elää hiljaisuus? Missä sanat sen sanomattoman rakkauden? Missä elämä ja sen pienet nyanssit leikkimässä kukoistavaa leikkiään. Minne katosi ne päivät ja ne yöt? Ne vietetyt hetket?
Sulavat todellisuudet ympärilläni valaisevat iltaa. Siinä ritisevän rätisevässä soundissa elän gramofonin laulaessa iltaan kudelman onnesta ja hetkestä.
Ne kappaleet, sanojen sekalainen kokoelma piintyneenä tuulilasiin. Sataa, istun äkkiä ajan sateessa. Katson, kuinka se ravitsee juuria; kuinka lehdet huokaavat; kuinka olen hetken kokonainen. Pisara valuu käsivarreltani. Huokaus. Taas hetki, joka jää taakseni. Taas se laulu. Taas se sanojansa toistava tuhatpäinen ilmentymä.
Enkä enää ymmärrä kirjoittamastani.
10.11.2022
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommenttia jos siltä tuntuu. Kaikki huomioidaan. Tosin tän alustan kommenttikenttä kakoo aika ajoin ihan ihmeelllisesti.