Pihalle leikkii lapset. Autot ajavat, kuka mihinkin: töihin, töistä pois - matkalla joka tapauksessa jonnekin. Ilmat vaihtelevat ja vuodenajat seuraavat toinen toistaan.
Ihminen ihmettelee pihakeinussaan, miten tähän päädyttiin.
Katsoessani lapsia, näen hetkien välittömät tuoksinan. Kenelle se mitäkin sitten meinaa. Yksi on peloissaan, toinen huutaa ja riehuu, kolmas koettaa keskittyä ja neljäs määräilee. Kaikki silti tapahtuu sillä hetkellä, eikä ole tulevaisuuden tai menneisyyden mukana oloa hyvässä tai pahassa.
Samalla katson kuitenkin samaan aikaan montaa eri ikäluokkaa. Katson sitä vanhusta, joka 70 vuoden päästä katsoo samalla paikalla ja muistelee tuota lapsuutensa aikaa. Katson sitä nuorta aikuista, joka on unohtanut täysin koko lapsuutensa kaiken sen tapahtuvan kaaottisenkin elämän keskellä. Katson keski-ikäistä, joka on joko sisäistänyt jotain, alistunut tai sitten jäänyt kiinni lapsuutensa roolitukseen; oli sitten pelkääjä, huutaja, keskittyjä, määräilijä tai mikä tahansa muu.
Samaan aikaan, kun katson tuon, näen ihmiselämän loputtoman hetkellisyyden. Kuinka kaikki aina rakentavat alusta kaikkea, kuinka vanha järjestelmä ei syystä tai toisesta kelpaa uudelle tulijalle, kuinka ympäristö muokataan vaivalla ja ajalla sen hetkellisen pyrähdyksen tähden, mikä täällä kenenkin kohdalta vietetään. Sen kaiken järjettömyyden ja kauneuden.
Onko tämä elämä sitten mielekästä? Mitä pidemmälle katsoo ajassa, laajuudessa ja niiden tiedonjyvästen valossa, mitä on suotu; sitä syvemmälle uppoaa helposti kurimukseen, joka kertoo ihmisen roolin olevan mitätön, yksilönä, yhteisönä ja ajassa kehittyvänä lajinakin. Vain yhden maapallon laajuudelle levinnyt pieni olento, jonka paikka universumin mittakaavassa on niin äärettömän pieni sekä ajassa, matkassa kuin ymmärryksessäkin; ehkä kuitenkin tähän on istutettu toivon siemen. Nimittäin ehkä ihmisen rooli onkin yhtenevä universumin roolin kanssa. Ehkä meidän matkamme onkin olla sanoittajana ymmärrykselle kaikelle olevalle. Antaa tietoisesti esille tuotava olemus kokemuksillemme ja näin antaa kokemaamme ymmärrystä takaisin tälle kaikkeudelle.
Ihminen on matkassaa niin alussa. Vain muutaman hassun vuoden tietoisena olentona elämää todistanut laji. Ehkäpä meille kaikille joskus avautuu jokin suurempi sisältö ja totuus tästä elämästä.
Avaruus silti jatkaa omaa olemistaan. Onko sen olemus sitten massiivista aaltoliikettä, joka sekin koettaa löytää vain tasapainon etsien sitä pysyvää ja ideaalisinta olotilaansa. Kuin atomi elektroniensa kanssa, mutta mittakaava on vain eri. Ainakin meidän ymmärryksemme kautta katsottuna.
Elämä jatkaa olemistaan. Siihen ei vaikuta ihmisen olemassaolo, muutakuin että silloin se menettää sanoittajan olemiselleen. Kaikki se uusi ja ihana viedään pois ja siirrytään takaisin pimeyteen, jota vie alkukantaisempi energia.
Elämäkin aaltoilee. Sen aaltoliike on jatkuvaa. Tasapaino aina vallitsevan tilanteen välillä ja korjausliike voikin keinuttaa liikaa toiseen suuntaan tai peräkärry voi olla lastattu väärin painotettuna ja aaltoliike lähtee eskaloitumaan.
Joillekin on luotu kyky surffata tämän elämän aalloilla. Lukea elämää, kuin avointa kirjaa ja vain nauttia kyydistä. Joskus sitä tuntee moisesta piston rinnassaan ja pieni kateus saattaa tulla hyväilemään kokijan mieltä. Toiset taas hukkuvat jo rantaveteen, kun eivät osaa kääntyä selälleen ottamaan ilmaa vastaan. Ehkä jollekulle auttava käsi - oli se sitten toisen ihmisen tai jonkin vähäisemmän tai korkeamman voiman - voi tarjota hetken happea ja elämän kokemusta.
Niiden metaforien kera onkin mukava lopettaa tämä teksti ja pohtia ehkä hetki ihmisen olemusta.
22.9.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommenttia jos siltä tuntuu. Kaikki huomioidaan. Tosin tän alustan kommenttikenttä kakoo aika ajoin ihan ihmeelllisesti.